Päiväunelmointi on minulle tuttua. Itse asiassa en näe kovinkaan suurta eroa työni ja päiväunelmoinnin välillä – tarinat tarvitsevat oman muhimisaikansa, ennen kuin niitä edes kannattaa lähteä kirjoittamaan ylös. Olen aina viettänyt paljon aikaa fiktiivisissä paikoissa fiktiivisten ihmisten parissa. Kun jossain vaiheessa lapsuuttani minulle selvisi, että sellaista ihmistä voidaan kutsua kirjailijaksi, päätin, että joskus minuakin vielä kutsuttaisiin sillä nimellä.
Olen pohtinut paljon sitä, miten tasapainottaa fiktiivinen ja todellinen niin, ettei kummassakaan ulottuvuudessa olemisen nautinto kärsisi toisen olemassaolosta. Fantasiaa kirjoittava luo paitsi henkilöitä ja tapahtumia, myös maailmoja. Toisinaan omiin maailmoihinsa uppoutuu niin, ettei pinnalle palaaminen ole kovin mieltä ylentävää. Arkielämä tuntuu… no, arkiselta. Ongelmat ovat välillä raivostuttavankin pieniä ja aikaa kuluu kaikenlaiseen turhaan. Toisaalta taas todellisuus voi viedä siinä määrin mennessään, että fiktio voi tuntua ajanhukalta. Kuinka perustella itselleen ja läheisilleen kaikki se muualla vietetty aika, kun elämä on kuitenkin tässä ja nyt?
Juostessani tänään Töölönlahtea minulle tuli sellainen tunne, että olen ehkä päässyt siihen vaiheeseen, jossa todellisuuden ja fiktion ei tarvitse enää sotia keskenään. Satun nimittäin tällä hetkellä pitämään niistä molemmista hurjan paljon. Tunnustan, että elämässäni on ollut vaiheita, jolloin olen käyttänyt fiktiota pakopaikkana – ajan kanssa olen kuitenkin oppinut, ettei itseensä käpertyminen poista ongelmia. Kirjoittamisen lisäksi saa olla muutakin.
Kotona tarkistin sähköpostini ja ilokseni huomasin, että minulle on myönnetty apuraha. Kiitos Kansan Sivistysrahaston, tänä vuonna voin keskittyä entistä enemmän fiktiivisen maailman tuomiseen tähän todellisuuteen.
Vastaavia artikkeleita
Kuten mainitsin eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani, laitoin Suzanne Collinsin Nälkäpelin (The Hu...
Tämä artikkeli sisältää paljon asioita, joita on käsitelty jo muissa blogeissa, mutta aihe on mieles...
Kävin katsomassa Nanna Suden näyttelyn Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa. Suhteeni maalaustai...
Kansi: Saara Niinikoski
Kansi: Eevaliina Rusanen
23.5.2012 kello 6:28 am Permalink
Onnea apurahasta!
Ja hahhah, minä ainakin pakenen fiktioon. Enkä näe sitä pahana asiana.
23.5.2012 kello 9:08 am Permalink
Onnittelut apurahasta!
En kirjoita fantasiaa, mutta ei se silti tarkoita, etten loisi omia maailmoja. Totuin jo vuosia sitten siihen, että kun kirjoittaa kirjaa, joutuu elämään pitkään siinä maailmassa oikean maailman rinnalla. Tai siis saa, mutta joskus se on myös joutumista, koska siitä on vaikea “pitää lomaa”.
23.5.2012 kello 6:55 pm Permalink
Kiitos Dee! Eivätköhän kaikki pakene fiktioon tavalla tai toisella, eikä siinä tosiaan tarvitse olla mitään pahaa.
23.5.2012 kello 6:58 pm Permalink
Kiitos Maija!
Niin, onhan fiktio aina fiktiota, eli maailma on aina luotu vaikka se muistuttaisikin todellisuutta. Tunnistan myös tuon “loman” puutteen
23.5.2012 kello 7:32 pm Permalink
Onnea apurahasta! Myös minä olen viettänyt kovin suuren osan elämästäni fiktiivisten ihmisten kanssa toisissa todellisuuksissa, lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi tuli leikittyä varmaan lähes täysi-ikäiseksi saakka. Vieläkin välillä hämmästyttää, kuinka hienoja maailmoja on tullut lapsena ympärilleen luotua…
Ennen en ole saanut aikaiseksi kommentoitua, mutta blogiasi ja kirjasi valmistumista on ollut ihana seurata! Ehkä itsekin vielä jonain päivänä
23.5.2012 kello 7:48 pm Permalink
Kiitos mukavasta kommentista! Julkkarijännitys alkaa tosiaan vähitellen tiivistyä…
23.5.2012 kello 7:51 pm Permalink
Hienoa, että olet saanut apurahan: se antaa varmasti kummasti potkua ja uskoa omaan tekemiseen!
Minulle “fiktiivinen elämä” on ollut aina sen verran tärkeää, että olen varmistanut sen olemassaolon mahdollisuuden arjenkin kiireissä. Turha kai sanoa, että olen sellainen seinien tuijottelija ja ikuinen kyselijä… Pitkät yöunet ovat myös jotain, josta en tingi. Ennen nukahtamista on hyvä miettiä muita maailmoita.
23.5.2012 kello 10:53 pm Permalink
Jotenkin tuo seiniin tuijottelu ja jatkuva kyseleminen kuulostaa hämmentävän tutulta…
25.5.2012 kello 8:05 am Permalink
Onnea apurahasta! Päänsisäiset maailmat ovat lohduttavia ja tarpeellisia. Jokainen ihminen varmasti käy läpi sellaisia vaiheita, joissa päiväunelmointi on niin tärkeää, että se suorastaan pitää arjen käynnissä ja auttaa tarpomaan kuravellin läpi. Toisina aikoina taas fiktion rooli on olla kevyttä hupia ja sivumauste. Itsekin voin sanoa eläväni nyt tätä jälkimmäistä aikaa ja voi veljet, miten nautin siitä!
25.5.2012 kello 3:46 pm Permalink
Kiitos! Life is good