Palautin perjantaina Kesyttömän kustantajalle. Ensi viikolla se lähtee painoon Porvooseen, ja seuraavan kerran näemme vasta julkaisupäivänä.
Sain vielä sanoa viimeisen sanani oikolukijan tekemistä korjauksista. Selatessani käsikirjoitusta viimeisen kerran minulle tuli kummallinen tunne, ettei teksti oikeastaan ole enää minun. Jossakin vaiheessa se on päässyt huomaamattani itsenäistymään. Se ei ole enää kovalevyllä pyörivä doc-tiedosto, jota kukaan muu kuin minä ei ole lukenut. Sivut eivät näytä enää niiltä sivuilta, jotka minä naputtelin, ja yllättävän moni jo pelkästään Tammella on tullut tutuiksi Hukkavaaran kanssa – sellaiset ihmiset joita en ole koskaan edes tavannut!
Lukiessani huomasin monta sellaista juttua, joihin en ollut koko tänä aikana kiinnittänyt minkäänlaista huomiota. Virkkeet kuulostivat etäisesti tutuilta, mutten silti voinut olla varma, olivatko ne kaikki lähteneet omasta kynästä. Tarinasta nousi esiin monta juonnetta, joita en muista siihen kirjoittaneeni. Olin jotenkin olettanut, että luettuani tekstin läpi jo yli kymmenen kertaa tuntisin sen kaikki salaisuudet. Oletin väärin. Teksti näytti minulle kieltä.
Tästä sen elämä taitaa vasta alkaa.
Vastaavia artikkeleita
Kotiinpaluu on suoritettu onnistuneesti – ja myönnettävä on, että jälleen kerran olisin voinut jäädä...
Sain Kristiinalta ja J.S.:ltä haasteen, jonka ohjeistus on seuraava: 1. Kirjoita listaustyyliin p...
Kävin katsomassa Nanna Suden näyttelyn Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa. Suhteeni maalaustai...
Kansi: Saara Niinikoski
Kansi: Eevaliina Rusanen
6.5.2012 kello 8:50 pm Permalink
Hah, tuttu juttu tällaiselle julkaisemattomallekin. Ehkä se on joku prosessi. Ehkä muuten ei osaisi päästää irti tekstistään.
6.5.2012 kello 8:51 pm Permalink
Hetkinen, voiko itseään kutsua julkaisemattomaksi? Vai ovatko vain tekstit sitä?
No, me-jotka-emme-ole-julkaisseet.
Töks töks.
6.5.2012 kello 10:50 pm Permalink
Prosessipa tosiaan – ihan ilolla otin tämän uuden vaiheen vastaan.
Kummastihan sitä puhutaan ihmisistä julkaisseina ja ei-julkaisseina
Kaikki julkaisseet ovat kuitenkin myös ei-julkaisseita, tuskinpa kenenkään ihan kaikki tekstit ovat aina menneet kaupaksi.
7.5.2012 kello 7:27 am Permalink
Sitä tottuu katsomaan tekstiään tietyssä muodossa, tietyllä fontilla jopa, ja sitten kun näkee sen eri tavalla, se tuntuu yhtäkkiä ihan eri tekstiltä. Tätähän voi käyttää kikkana tekstiä työstäessäkin. Kun käy sitä samaa kässäriä läpi ännännettä kertaa ja on sokeutunut omille sanoilleen, sen kun vaihtaa fontin täysin erilaiseksi. Silloin huomaa sieltä sellaisia juttuja, mitkä ei ole aiemmin pistäneet silmään ollenkaan.
Itsekin tässä jännitän, miltä Kerjäläisprinsessa näyttää oikolukuversiossa. Pianhan sen pitäisi olla käsissä. Viime aikoina tullut juuri tuollainen irtoamisen fiilis. Että kirja ei ole enää minun. Tai että itse en ole enää se ihminen, joka kirjoitti sen kirjan! Kumpi lienee enemmän totta?
7.5.2012 kello 3:18 pm Permalink
Niinpä – kahdessa ja puolessa vuodessa, mikä on ehtinyt kulua ensimmäisen version kirjoittamisesta, huomaan muuttuneeni… no, johonkin suuntaan
7.5.2012 kello 4:44 pm Permalink
Hauska kirjoitus.
Jotkut ovat siinä luulossa, että kirjailija jos kuka tuntee ja tietää tekstinsä, kun on sen kerran kirjoittanut. Tavallaan totta, mutta täytyy sanoa, että jos minulle annettaisiin jokin virke Mifongin perinnöstä eteen ja kysyttäisiin olenko kirjoittanut sen, en voisi olla varma ellei jokin henkilön tai paikan nimi paljastaisi totuutta.
Aika tarkkana saa olla, kun kerran sarjaa kirjoittaa. Se on jännä, kuinka hahmon elinkaaret ja kehityksen kyllä muistaa, koska hahmonsa voi tuntea, mutta monet muut yksityiskohdat voivat jäädä hämäriksi ja myöhemmin tuntua siltä, ettei tuo ole kyllä omasta kynästä.
En tiedä voiko kirjansa tuntea, mutta ainakin sen voi unohtaa.
7.5.2012 kello 9:47 pm Permalink
Amerikkalainen nuortenkirjailija Veronica Roth kirjoitti omassa blogissaan niistä mokista, joita fanit ovat löytäneet hänen uusimmasta romaanistaan – ilmeisesti yksityiskohdat eivät olleet aivan täsmäneet sarjan aikaisemman osan kanssa. Sympatiani ovat hänen puolellaan, ja uskon, että hänen ohjeensa lukea ensimmäinen osa ennen toisen editointia on ihan pätevä.