Elina Rouhiainen

Otsikon kysymys on tietenkin kompa: kukaan ei voi yksiselitteisesti sanoa, mikä on tarpeeksi. Olennaista on, että kirjoittaja tietää riittävästi päästäkseen hahmojensa nahkoihin, elääkseen heidän elämäänsä ja kulkeakseen heidän reittejään. Fiktiossa uskottavuus on osittain tietoa ja osittain sitä, että on pokkaa väittää, että jokin asia on niin kuin on sen kuvannut. Jokainen kirjoittaja joutuu itse päättämään, minkälaisia vapauksia on valmis ottamaan. Toisaalta jo sellaisen päätöksen tekeminen edellyttää riittävää tietopohjaa: tiedä, mitä et tiedä ja niin edelleen.

Millaiselta prosessi voi sitten näyttää? Käytän esimerkkinä YA-romaaniani Tuntematon taivas, joka sijoittuu Siperiaan vuoteen 2002 ja käsittelee useita itselleni ennestään vieraita aiheita. Päähenkilö Dima on karannut armeijasta, sillä hän pelkää joutuvansa sotimaan Tšetšeniaan. Kun hänet viskataan ulos junasta keskellä ei mitään, ainoa joka tulee apuun on Aljona, evenkiperheen tytär. Tarinan ideoimisesta olen kertonut jo Kirjavinkkien haastattelussa. Keskitynkin siis seuraavaksi siihen, miten lähestyin kirjoittamista sen jälkeen, kun olin jo päättänyt tarinan pääelementit.

En osaa venäjää ja olen tehnyt vain pari lyhyttä reissua Pietariin. Ilman koronaa olisin vakavasti harkinnut matkustavani Siperiaan ja lopputulos olisi todennäköisesti ollut erilainen kuin se on nyt. En kuitenkaan kadu sitä, etten jäänyt odottamaan parempaa maailmantilannetta – silloin koko kirja olisi jäänyt tekemättä.

Tärkeintä käsikirjoituksen kannalta oli se, että luin useita teoksia jo ennen kuin kirjoitin mitään. Annoin lähteiden muokata ajatuksiani tarinasta. Lähdin liikkeelle oletuksesta, etten tiedä millaista sota tai sen pelkääminen on ja annoin asian kokeneiden kuvailla sitä minulle omilla sanoillaan. Aivan alussa luinkin sotilaiden elämäkerrallisia teoksia. Sitä seurasivat venäläistä kulttuuria kuvaavat kirjat ja tv-sarjat. Halusin saada faktatietoa, mutta ennen kaikkea halusin ymmärtää entuudestaan vierasta kulttuuria niin, ettei hahmojen nahkoihin asettuminen tuntuisi kiusalliselta.

Kiusallista se kuitenkin alussa oli. Epäilin jokaisen kappaleen kohdalla tekisikö venäläinen ihminen tällä tavalla, ajattelisiko hän näin, tuntisiko ja reagoisiko yhtään samoin kuin minä. Sellaisesta täytyi päästä eroon, ja se onnistui vain totuttamalla itseäni venäläisyyteen. Siihen kelpasi oikeastaan mikä tahansa venäläisyyteen liittyvä.

Käsikirjoituksen edetessä lähetin ensin kysymyksiä yhdelle Venäjällä asuvalle, sittemmin toki poismuuttaneelle suomalaiselle ja myöhemmin luetutin koko ensimmäisen version suomenvenäläisellä tutulla. Lisäksi kustannustoimittajani antoi tekstin luettavaksi eräälle Siperiaa tuntevalle. Heidän kommenteissaan ilmeni joitakin tarinankulkuun liittyviä ongelmia, mutta ei mitään sellaista, mikä ei olisi korjaantunut kohtuullisen pienillä muutoksilla. Suurempi ongelma ensimmäisessä versiossa oli kuitenkin se, etten ollut vielä tehnyt hahmoistani ihmisiä vaan jättänyt heidät puolitiehen. En ollut etenkään uskaltanut näyttää kummankaan kulttuurin, venäläisten ja evenkien, rumempia puolia. Niinpä lopputulos oli varsin pikkusievä.

Palasin siis takaisin lähteiden pariin. Vähitellen ymmärsin, että tarinasta tulisi paljon kiinnostavampi jos tekisin Dimasta selkeämmin perinteisen venäläismachon vastakohdan. Vaikka kulttuuri on tietynlainen, yksilöt eivät koskaan toista kulttuuria sellaisenaan – poikkeavuutta on, aina. Itseluottamukseni oli taustatyön myötä kasvanut ja tiesin pystyväni tuomaan venäläistä kulttuuria esiin niissä reaktioissa, joita Diman poikkeavuus muissa herättäisi. Samalla päätin vaihtaa minäkertojan hänkertojaan, jotta saisin kerrontaan hieman etäisyyttä. Muutos oli työläs, mutta teksti parani siitä huomattavasti. Samoihin aikoihin lukemani Culture Contact in Evenki Land antoi minulle todella paljon lisää eväitä evenkien ymmärtämiseen ja pystyin hyödyntämään tietoja muokatessani myös Aljonaa monitahoisemmaksi. Hänen suhteensa evenkikulttuuriin pääsi isompaan osaan ja se puolestaan sitoi juonilangat paremmin yhteen. Kaikki muutkin hahmot kävivät läpi prosessin, jossa ne saivat ääriviivojen lisäksi valon, varjot ja värit.

Anastin monia asioita suoraan lähteistä. Kylässä järjestettävä kulttuurikeskuksen katselmus on yksi näistä, kylässä tapahtuva pontikanmyynti toinen. Merimiehen vaimon Ville Haapasalolle lausumat sanat päätyivät Diman suuhun siinä Aljona isovanhempinene sai antropologit majoittaneen evenkiperheen koiran. En osaa itsekään sanoa, mikä anastuksistani on röyhkein – ehkä kuitenkin Diman Sveta-täti, jonka eksentrinen elämäntapa tulee kaverini tädiltä. Se on nimittäin ainoa asia, joka ei ole peräisin kirjoista tai tv:stä vaan todelliselta ihmiseltä.

Kirjojen lukemisen ja dokumenttien katsomisen lisäksi vietin paljon aikaa netissä. Luin uutisartikkelin sieltä ja toisen täältä. Wikipedia oli hyödyllinen etenkin Dubrovkan teatterikaappauksen aikajanan hahmottamisessa. Taiteellisia vapauksia olen ottanut varmasti useammassakin kohdassa, mutta eritoten teatterikaappauksen kohdalla katsoin paremmaksi poiketa todellisesta tiedonkulusta niin, että totuus pelastusoperaation jälkimainingeista valkenee päähenkilöilleni nopeammin kuin se oikeasti valkeni tavallisille venäläisille. Muuten romaanin loppu olisi jäänyt turhan löysäksi.

Lopuksi lista kaikista käyttämistäni materiaaleista aihealuettain. Kaikkiin luettelon teoksiin olen tarttunut ajatuksella, että luen/katson tämän jotta saisin siitä jotain kässäriini. Olen tietenkin lukenut ja katsonut paljon asioita myös ilman tätä tausta-ajatusta, eikä voi kovin yksiselitteisesti sanoa, mikä kaikki on vaikuttanut tekemiseeni milläkin tavalla.

Venäjä

• Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen (Atena 2007)
• Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset – tuokiokuvia Venäjältä (Teos 2012)
• Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista – uuden Venäjän surrealistinen sydän (Like 2015)
• Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso: ”Et kuitenkaan usko…” Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (Docendo 2013)
• Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso: ”Et muuten tätäkään usko…” Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (Docendo 2014)
• Tv-sarja Venäjän halki 30 päivässä
• Tv-sarja Volga 30 päivässä
• Dokumenttisarja Neuvostoliiton vankileirit (2019) ohjannut

Toinen Tšetšenian sota

• Anna Politkovskaja: Toinen Tshetshenian sota (Like 2003)
• Marcel H. van Herpen: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu (Terra Cognita 2015) (vain Tšetšeniaa koskevat osat)
• Nicolai Lilin: Free Fall – A Sniper’s Story (Canongate 2012)
• Arkadi Babtšenko: Sodan värit (Like 2010)
• Dokumentti Terror in Moscow (2003) ohjannut Dan Reed

Siperia, evenkit ja muut alkuperäiskansat

• Jussi Kottinen: Siperia – erään perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa (HS Kirjat, 2019)
• Tatiana Safonova & István Sántha: Culture Contact in Evenki Land – A Cybernetic Anthropolgy of the Baikal Region (Global Oriental 2013)
• Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015)
• Dokumentti Life of Ivanna (2021), ohjannut Renato Borrayo Serrano
• Tv-sarja Suomensukuiset 30 päivässä
• Svetlana Huusko: Local Representations of Evenkiness and Managing Identites among Evenki Adolescents in Buryatia, Inner Asia 19 (2017)
• Svetlana Huusko: Evenki Adolescents’ Identities – Negotiation the Modern and the Traditional in Educational Settings, Sibirica vol 17, No 1 (2018)
• Svetlana Huusko: the Representation of the Evenkis and the Evenki Culture by a Local Community Museum, Sibirica vol 19, No 2 (2020)

Sotaan joutuminen, selviäminen, traumat

• Tim O’Brien: The Things They Carried (Houghton Mifflin, 1990)

Yleisempää Venäjään liittyvää inspiraatiota

• Katja Kettu: Yöperhonen (WSOY 2015)
• Vladimir Sorokin: Telluuria (Like 2015)
• Hytti nro 6 (2021) ohjannut Juho Kuosmanen