Browsed by
Kategoria: Päiväkirja

Kuvastaja-palkinto Muistojenlukijalle, messutunnelmia ja asiaa kotvimisesta

Kuvastaja-palkinto Muistojenlukijalle, messutunnelmia ja asiaa kotvimisesta

Nyt kävi niin, että Muistojenlukija voitti Kuvastajan. Jos nuortenkirjallisuuspalkinto Topeliuksen voittaminen oli pieni yllätys, tästä olen vielä enemmän äimänä – vaikka olen kirjoittanut kuusi fantasiaksi luokiteltavaa romaania, en ole koskaan ajatellut fantasian olevan vahvuuteni. Kuvastajan jakaa fantasiaharrastajista koostuva raati, joka ei perinteisesti ole välittänyt kaupallisista intresseistä vaan laadusta. Tästä kertoo esimerkiksi se, että palkinto on jaettu useamman kerran samalle kirjailijalle.

Kävin noutamassa palkinnon, Parasolla Craftsin tekemän lyhtydioraaman, torstaina Helsingin kirjamessuilla. Kuvat eivät tee teokselle oikeutta, mutta tältä se näyttää:

Palkintojenjaossa Kontu ry:n puheenjohtaja Marianna Leikomaa puhui kotimaisen fantasian korkeasta tasosta ja vertasi sitä käännettyyn fantasiakirjallisuuteen, jota hän ei pidä tällä hetkellä läheskään niin laadukkaana.

Alla virallinen lehdistötiedote:

Fantasiakirjallisuuspalkinto Kuvastaja jaettiin Helsingin kirjamessuilla

Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n vuosittain parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle jakama Kuvastaja-palkinto on myönnetty Elina Rouhiaisen teokselle Muistojenlukija (Tammi). Lyhytlistalle raati nosti myös seuraavat teokset: Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki (Gummerus), Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Robustos), Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti), Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into Kustannus). Kilpailuun osallistuivat vuonna 2017 julkaistut suomalaiset fantasiaromaanit selkeästi satukirjoiksi laskettavia teoksia lukuun ottamatta.

Lyhyen listan koostaminen oli tänäkin vuonna äärimmäisen vaikeaa, sillä vuonna 2017 julkaistiin ennätyksellisen laadukasta kotimaista fantasiaa ja niinpä poikkeuksellisen monia kovatasoisia romaaneja jäi tällä kertaa listan ulkopuolelle. Raati haluaa erityisesti nostaa esille tapaa jolla sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta käsiteltiin erittäin onnistuneesti useammassakin finalistissa. Tämän vuoden finalistit olivat myös kaikki poikkeuksellisen kauniita fyysisinä kirjoina.

Voittajakirjaa luonnehdittiin raadin piirissä seuraavasti: “Yhteiskunnallinen tematiikka (yhteiskunnallinen eriarvoisuus, maahanmuuttajat, sukupuolen moninaisuus yms.) ja sen herkkä käsittely ilman turhaa saarnaavuutta tekivät vaikutuksen.” “Todella kiehtova taikuus-/kykyrakennelma, jota käytetään hyvin juonenkäänteissä.” “Isot teemat antavat kirjan tarinalle paino-arvoa.” “Henkilöt olivat monitahoisia ja näkökulmien vaihtuminen sujuvaa.” “Kaikki tässä kirjassa oli tuoretta.”

Palkinto jaettiin Helsingin Kirjamessuilla 25.10.2018 klo 11.00.

Lisätietoja:

Suomen Tolkien-seura Kontu ry. / www.suomentolkienseura.fi

    • Raadin puheenjohtaja Marianna Leikomaa  (marianna.leikomaa@gmail.com)
    • Raadin jäsenet: Satu Keinänen, Susanna Keinänen, Kaisa Linnasalo,
      Mikko Seppänen, Elisa Wiik

 

***

Messut menivät muiltakin osin hyvin. Perjantain haastattelu oli mukavan rento, vaikka puhuimme myös varsin isoista aiheista kuten kirjallisuuden poliittisesta kantaaottavuudesta ja Pohjois-Irlannin tilanteesta. Kirjat menivät kaupaksi päätellen ainakin siitä, että Muistojenlukija loppui sunnuntaina kesken. Törmäsin moniin tuttuihin ja ostin kassillisen kirjoja.

Messuille ilmestyi myös ystävieni Jenny Kangasvuon ja Katri Rauanjoen sekä Jonna Pulkkisen kirjoittama kirja Kotvimisen vallankumous (Karisto), jossa on mukana myös oma haastatteluni. Kotviminen tarkoittaa työtä eteenpäin vievää taukoa tai tuumailutuokiota: ulkoapäin näyttää siltä ettei mitään tapahdu, mutta todellisuudessa kotviminen on elintärkeää paitsi lopputuloksen, myös hyvinvoinnin kannalta. Eli: ei pitäisi puhua negatiiviseen sävyyn prokrastinaatiosta, vaan positiivisesta ilmiöstä nimeltä kotviminen.

Kuuntelin ystävieni esitystä ja tiedostin taas, miten minulla on tapana syyllistää itseäni kaikesta ”hukatusta” ajasta. Kesän loppuunpalamisen jälkeen olen taistellut kynsin hampain kaikenlaista suorittamista ja tehokkuutta vastaan, ja siksi kirja tuntuu juuri nyt todella tärkeältä. Miksi koko ajan pitää olla kiire? Miksi somessakin pitää koko ajan olla sisältöä, joka osoittaa, miten paljon saa aikaan? Kirjoitan tästä vielä myöhemmin lisää sitten kun olen lukenut kirjan loppuun, mutta tällä hetkellä vakaa aikomukseni on toteuttaa kotvimisen vallankumousta ja löysätä aikataulujani niin paljon kuin suinkin voin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Tätä kirjoitettaessa Aistienvartija on toivon mukaan lähtenyt painoon. Tällä viikolla kävimme vielä läpi vedoksia ja kansitekstejä, painon deadline oli perjantaina. Valmiin kirjan pitäisi putkahtaa maailmaan viimeistään 29.9. Hel-YA!-tapahtumassa.

En ole koskaan ollut kirjan jälkeen yhtä väsynyt kuin nyt. Deadlineni oli kesäkuun lopussa, minkä jälkeen minun oli tarkoitus jäädä lomalle. Silloin minulle sanottiin sanat, joita en olisi halunnut kuulla: käsikirjoitukselle voisi vielä tehdä jotain. Tiesin, että se piti paikkansa, mutta en silti kuullut sitä mielelläni. Jännite uupuu, yksi kustannustoimittaja sanoi. Päähenkilö kaipaa vielä jotain lisää, sanoi toinen. Vakavia ongelmia siis. Loma sai jäädä. Sain lopulta lähes kuukauden lisäaikaa, ja tuon kuukauden aikana mylläsin etenkin viimeisen neljänneksen perusteellisesti läpi.

Voisi kuvitella, että viiden kirjan jälkeen jo tietäisin mitä olen tekemässä ja prosessi toimisi sutjakasti – näin ei kuitenkaan ole. Tuntuu siltä, että tieto kasvaa koko ajan enemmän kuin taito, minkä takia on tietoisempi paitsi tekstin puutteista, myös erilaisista vaihtoehdoista. On helpompaa kirjoittaa, jos mielessä on vain yksi tapa kertoa tarina. Se ei välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen, mutta ainakin kirjoittajalla on varma olo tekemisestään.

Prosessini on muuttunut varsin paljon Susirajan ajoista. Kirjoitan nykyään palapelimäisesti, mikä parhaimmillaan tuottaa tarkkanäköisiä, kiteytyneitä kohtauksia, mutta vastaavasti rakenne leviää helpommin käsiin. Niin kävi tälläkin kertaa. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että aikaa oli vähän ja päähenkilö eri kuin ensimmäisessä kirjassa. Tai että mielessäni oli kaikenlaisia kunnianhimoisia ajatuksia kerrontatavoista, jotka heijastelevat mielen sisäistä epälineaarisuutta.

Pitää myös tunnustaa, että sarjojen kakkososat ovat minulle vaikeita. VAIKEITA. Oma sisäinen dramaturgiani toimii niin, että on helppo aloittaa ja helppo lopettaa, mutta kaikki siinä välissä onkin hankalampaa.

En voi kuitenkaan sanoa vaipuneeni missään vaiheessa täydelliseen epätoivoon. Tiesin, että haluamani romaani piileskelee jossakin, minun täytyi vain kaivaa se esiin kaiken teksti- ja ajatusmassan alta. Poistin lopulta kokonaisen luvun ja useita kohtauksia. Kirjoitin vähän lisää vahvistamaan pääjuonta ja motivaatioita. Monet tekstipätkät hakivat oikeaa kohtaa aivan viime metreille asti.

Itse tarina ei muuttunut. Tein saman kuin ennen, mutta paremmin. Palauttaessani viimeistä versiota tunsin onnistuneeni korjaamaan useita ongelmia, mutta en ollut varma riittikö se. Jännitin lomalta palaavan kustanustoimittajan kommentteja.

”Tää on parantunu kauttaaltaan, jotenkin terävöityny. Sun heinäkuu meni pilalle, mutta se kannatti. Nyt tästä tuli tosi hyvä kirja.” Juuri tismalleen sen halusin kuulla.

Ei ole tietenkään väliä, miten kirja syntyy. Onko kirjoittaminen ollut helppoa vai vaikeaa, hidasta tai nopeaa. Väitän, ettei lukija usein edes pysty näkemään sitä tekstistä. Mutta vähitellen olen alkanut ajatella, että ehkä ihan kaikkea ei aina tarvitse ajatella lukijan kannalta, että omalla sisäisellä prosessilla on arvo, joka ei liity millään tavalla lopputulokseen. Aion siis antaa itselleni aikaa levätä ja yrittää parhaani mukaan olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan, pidettiin Aistienvartijasta tai ei.

 

Loppuun huomio: Muistojenlukijan painosta ei ole enää hirveästi jäljellä. Kehotan kaikkia teitä, jotka haluatte omistaa koko trilogian, ostamaan ensimmäisen osan nyt, eikä vasta myöhemmin. Paperikirjan elinkaari on nykyään lyhyt. Vuoden päästä Väki 1:stä ei todennäköisesti saa enää mistään, eikä uutta painosta yleensä oteta vain siksi, että sarjasta olisi vielä ilmestymässä osia.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Terveisiä kaaoksesta

Terveisiä kaaoksesta

Kevät ja kesän alku ovat olleet hyvin kiireistä aikaa. Päivät ovat venyneet hyvin pitkiksi, kun olen työstänyt Aistienvartijaa. Muisti sanoo, etten ole minkään muun kirjan kanssa pistänyt itseäni näin koville, mutta toisaalta en täysin luota siihen mitä muisti päättää minulle kertoa.

Samaan aikaan meneillään on ollut paljon muutakin: lukuviikolla tein keikkoja Lappeenrannassa ja Uudessakaupungissa. Pian sen jälkeen julkistettiin sopimus Väen tv-sarjasta. Huhtikuun lopulla taloon tuli viipurilainen rescuekoira Iona, joka on kaikkien suureksi onneksi ollut hyvin kiltti ja reipas. Toukokuun alussa matkustin Pohjois-Irlantiin selvittämään muutamia kirjaan liittyviä asioita. Loppukuusta tyhjensin asuntoni Vuosaaressa (nyyh!) ja muutin poikaystäväni luo Vantaalle. Uuden työhuoneen remontointi on edelleen kesken.

Joku ehkä tästä ajattelee, etten ole kovin hyvä aikatauluttamaan elämääni. Se joku on hyvin oikeassa.

Tällä hetkellä Aistienvartija on kustannustoimittajan luettavana. Olen yrittänyt levätä sen minkä pystyn ennen kuin kässäri tulee takaisin viimeisten korjausmerkintöjen kera.

Aikataulu on ollut tiukka, mutta olen hyvin ylpeä siitä miten paljon tarina on syventynyt lyhyessä ajassa. Toivon todella, että tästä kirjasta pidetään – Bollywoodista on tullut minulle hyvin tärkeä hahmo.

Aistienvartija ilmestyy Hel-YA! -festareiden yhteydessä 29.9.2018. Kirja on on jo varattavissa kirjastoissa ja se löytyy kirjakauppojen nettisivuilta – kaupasta riippuen sen voi ennakkotilata, varata tai sille voi asettaa tuotevahdin.

Toivottavasti näen mahdollisimman monet teistä syksyllä joko Hel-YA!:ssa tai kirjamessuilla.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Romanien kansallispäivä: miten päädyin kirjoittamaan romaneista ja mitä olen oppinut

Romanien kansallispäivä: miten päädyin kirjoittamaan romaneista ja mitä olen oppinut

Tänään vietetään romanien kansallispäivää. Ajattelinkin siis kertoa vähän siitä, miten päädyin kirjoittamaan romaneista ja minkälaisia asioita olen oppinut.

Miksi kirjotan romaneista?

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, ettei kukaan ystävistäni tai sukulaisistani ole romani. Itse asiassa romanit ovat aina näyttäytyneet minulle vieraina. Muistan lapsena kutsuneeni hameisiin pukeutuneita naisia prinsessoiksi, jolloin äitini joutui selittämään minulle, etteivät he ole kuninkaallisia vaan romaneita.

Kiinnostukseni romanien yhteiskunnalliseen asemaan heräsi vaihtovuoden aikana. Hengailin Dublinissa hyvin eurooppalaisissa porukoissa ja opiskelin myös eurooppalaisuutta käsitteleviä kursseja. Noihin aikoihin puhuttiin paljon romanikerjäläisistä, joita oli alkanut näkyä katukuvassa sen jälkeen, kun Romania ja Bulgaria olivat liittyneet EU:n jäseniksi. Ihmeteltiin, mitä heille pitäisi tehdä – eivätkö he vain voisi palata sinne mistä tulivat?

Eräs romanialainen tuttuni yritti selittää tilannetta: You have to understand, they are not like us. Lause jäi elämään päähäni. En uskonut, että hän olisi sanonut niin mistään muusta ihmisryhmästä. Mitä hän siis tarkoitti? Ja mitä oikeastaan tiesin romaneista?

Pari vuotta myöhemmin löysin itseni Vuosaaresta. Naapurissa asui romaniperhe, joka parkkeerasi aina autonsa rapun eteen ja joiden asunnosta saattoi kesäisinä iltoina kuulua mahtavaa laulua. Jossain vaiheessa tajusin, että aikaisemmat tarinaideani muistoista, linnuista ja köyhyydestä olivat ottaneet uuden muodon ja haaveilinkin romaneista kertovan romaanin kirjoittamisesta.

Ajatus pelotti minua. En uskonut, että tietoni tai taitoni riittäisivät, mutta kuin korkeampien voimien toimesta silmiini osui mainos: Helsinki Summer Schoolissa pidettäisiin kurssi Euroopan romanien historiasta ja nykytilanteesta. Kurssi osoittautui Väen kannalta ratkaisevaksi. Tiedon karttuessa aloin nähdä koko ajan selvemmin, että romaneiden sijaan kirja kertoisikin itseni kaltaisista ihmisistä: meistä valtaväestön edustajista, jotka olemme sokeita etuoikeuksillemme. Halusin näyttää, millaisia normeja eurooppalaisuuteen liittyy.

Kurssin lisäksi luin kirjoja ja lehtiartikkeleita sekä seurasin erilaisia romaniasioihin keskittyviä ja romaneiden ylläpitämiä sometilejä. Seuraavaksi kerron kolme asiaa, jotka yllättivät eniten.

1. Monimuotoisuus

Tämän ei tietenkään olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta se tuli. Romanit elävät niin monen eri valtion ja kulttuurin sisällä, että välillä tuntuu absurdilta puhua romaneista yhtenäisenä kansana. Osa romaneista elää vahvasti perinteiden mukaan, osa taas valtakulttuurissa. Lisäksi eri romaniryhmät voivat omata hyvinkin erilaisia perinteitä samankin valtion sisällä.

2. Vähäosaisuus

En ennen ollut tajunnut, että Euroopassa on ihmisiä, jotka syntyvät ja kuolevat kaatopaikalla. Heitä kuitenkin on. Heillä ei ole vettä, vessaa eikä kunnollista kattoa tai lattiaa. Lisäksi osassa Euroopan maista noin kolmasosa romaneista on lukutaidottomia. Onko siis ihme, että monet romanit etsivät parempaa elantoa ulkomailta?

On toki muistettava, etteivät suinkaan kaikki romanit ole köyhiä. He ovat menestyneet paitsi perinteisillä romanialoilla kuten musiikissa ja kaupankäynnissä, myös korkeakoulutetuissa hommissa.

3. Sorron historia

Romanien holokaustista käytetään sanaa porajmos. Yllätyin siitä, miten suuri osuus Euroopan romaneista joutui joukkomurhan uhriksi: arviot vaihtelevat neljäsosan ja puolen väestön välillä. Voi vain kuvitella, miten kauaskantoiset seuraukset tragedialla on ollut, varsinkin kun romanit joutuvat edelleen taistelemaan tapahtumien tunnustamisen puolesta.

Romanien sorto ei tietenkään alkanut toisesta maailmansodasta: heidän elämäänsä ja oikeuksiaan on rajoitettu jo vuosisatoja sitten erilaisilla lainsäädännöillä. Romaneja on karkotettu, heidän tappamistaan ei ole välttämättä pidetty rikoksena ja esimerkiksi Romaniassa romaneita pidettiin orjina 1300-luvulta aina 1800-luvun puoliväliin asti.

 

Mikäli haluat tukea vähäosaisia romaneita, voit tehdä lahjoituksen esimerkiksi Helsingin Diakonissalaitoksen päiväkeskus Hirundolle.

 

Kirjoja
Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia (SKS)
István Pogány: Romanien ahdinko ja ihmisoikeudet (Like)
Kiba Lumberg: Memesa-trilogia (Sammakko)

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Arvonta ja Susiraja-kirjojen ostaminen

Arvonta ja Susiraja-kirjojen ostaminen

Topeliuksen kunniaksi arvon Muistojenlukijoita sekä Facebookissa  että Instagramissa . Aikaa on maanantaihin 22.1. asti, käykäähän osallistumassa!

Minulta edelleen kysellään Susiraja-kirjojen perään, joten todettakoon taas, että Susirajojen painokset ovat loppu, eikä niitä todennäköisesti tule enää lisää. Minulla on pienet varastot kaikkia sarjan osia, joten jos haluat yhden tai useamman kirjan omaksesi laita minulle sähköpostia osoitteeseen elina ät elinarouhiainen piste com. Yksäri Facebookissa tai Instagramissa käy myös. Hinta on ollut jo pitkään 20e/kpl (sisältäen postituskulut), maksun voi suorittaa tililleni sitten kun paketti on tullut perille. Hinnasta voidaan neuvotella jos ostettavia kirjoja on enemmän kuin yksi. Halutessaan kirjaan saa omistuskirjoituksen.

Susiraja on tietenkin edelleen saatavilla e-kirjoina, eivätkä hinnat ole nykyisin kovin korkeat.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Vuosi 2017 – Väkeä ja väsymistä

Vuosi 2017 – Väkeä ja väsymistä

Alkuvuodesta on tavallista tehdä kokoava päivitys edellisen vuoden tapahtumista. Tässä tulee omani.

Vuonna 2017

  • Muistojenlukija ilmestyi
  • Kesytön ja Uhanalainen ilmestyivät Kiinassa
  • Kirjoitin gradun ja suoritin opintoja
  • Valmistuin valtiotieteiden maisteriksi
  • Sain vihreän vyön karatessa
  • Kirjoitin Väki 2:n ensimmäisen version
  • Matkustin Romaniaan
  • Aloin seurustella
  • Koirani kuoli
  • Luin 20 kirjaa
  • Jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi
  • Ja myös: väsyin todella pahasti

Olen jo pitkään suorittanut asioita aikamoista tahtia, ja joka vuoden lopussa olen luvannut itselleni, että ensi vuonna otan rennommin. En koskaan ota. Paitsi että nyt on oikeasti pakko.


Syksyn aikana oli parikin hetkeä, jolloin havahduin todellisuuteen. Annoin eräälle lehdelle puhelinhaastattelun. Toimittaja kyseli taustojani ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Sä siis olet suorittanut kandin- ja maisterintutkinnot samaan aikaan kun olet kirjottanut viisi romaania?” Tunnustin, että näin on. Se kuulosti ensimmäistä kertaa omaankin korvaani paljolta.

Marraskuussa kirjailijakaverini esitteli minut bileissä toiselle kirjailijalle sanomalla: ”Tässä on Elina, Elina kirjottaa hurjaa tahtia, se on ihan kone!” Se oli tietenkin kehu, mutta samaan aikaan jokin lauseessa häiritsi minua. Totuus nimittäin on, että minä en ole kone. Tai en ainakaan halua olla: luovan työn ei kuulu olla pelkkää mekaanista liukuhihnatuotantoa.

Asia on nimittäin niin, etten ole koskaan ajatellut kirjoittavani erityisen nopeasti tai paiskivani muutenkaan hurjan paljon töitä. Pikemminkin olen ajatellut että näin kuuluu tehdä, että tämä on normaalia – että ehkä muut osaavat tehdä saman verran asioita lyhyemmässä ajassa ja siksi välillä tuntuu, ettei koskaan ole vapaata. Ajatus lomasta tai tauosta on tuntunut lähes mahdottomalta: silloinhan kaikki muut porhaltavat ohi ja minä unohdun. Tai ideat karkaavat eivätkä enää palaa. Tai sitten huomaan, etten yksinkertaisesti osaa olla tekemättä mitään: kilpaurheileminen piti huolen, etten ole oikeastaan koskaan edes kokeillut  toimettomuutta.

Olen myös pelännyt lomalla viimein huomaavani, miten väsynyt todellisuudessa olen, ja tauon venyvän hyvin pitkäksi.

Nämä eivät ole asia, josta kannattaisi olla erityisen ylpeä – mitkään yllä mainituista. Itsensä ajaminen loppuun ei ole mikään sankarillinen uroteko. Se, ettei osaa antaa itsensä levätä ei ole hienoa.

Ensimmäiset vuodet kirjailijana jaksaa silkalla alkuinnostuksella. Sen jälkeen saattaakin tehdä tiukempaa. Realiteetit iskevät niskaan. Ura ei olekaan tasaisesti ylöspäin nouseva käyrä, vaan alkumenestyksen jälkeen tulee helposti tasaisempi vaihe. Omat odotukset nousevat, mutta lukijamäärät eivät välttämättä niiden mukana.

Sitten on tietenkin se, että kirja-alalla on tapahtunut paljon vuosien 2012 ja 2017 välillä. Kollegoita on hävinnyt viereltä. Uusia on tullut tilalle entistä tiukempaan tilanteeseen. On ollut hätkähdyttävää nähdä, miten paljon vähemmän kirjoista kirjoitetaan, miten paljon vähemmän niitä myydään ja miten paljon pienempi osa niistä pääsee kirjakauppojen hyllyille. Näin jälkikäteen voi sanoa, etten Kesyttömän ilmestyessä osannut lainkaan tajuta, miten huikean hyvin kirja otettiin silloin vastaan, miten paljon siitä ilmestyi arvioita ja miten hyvin se myi korkeasta hinnastaan huolimatta.

Tällä en tarkoita sanoa, että työni olisi ihan perseestä tai etten pitäisi siitä enää. Pikemminkin olen viime aikoina yrittänyt miettiä, mitkä työskentelytapani kaipaisivat päivitystä, mitä virheellisiä käsityksiä minulla on itsestäni ja toisaalta tästä alasta. Syykin on selvä: painoin kevään ja kesän niin täysillä, että syksystä tuli kohtalaisen synkkä. Väsymisen tuntee yleensä silloin kun aikataulu vihdoin hellittää vähän. Odotin Väki 2:n kirjoittamista kuin kuuta nousevaa, mutta kun sitten vihdoin pääsin siihen käsiksi, huomasin aika pian, että takki oli pelottavan tyhjä. Olin älyttömän kriittinen itseäni kohtaan ja aloin kyseenalaistamaan myös Muistojenlukijassa tekemiäni ratkaisuja, vaikka samaan aikaan kaikki arviot olivat kiittäviä.

Pikkuhiljaa tajusin, etten selviäisi kässärin deadlinesta hengissä jos en hellittäisi kaikkien vaatimusten osalta. Olen siis syksystä lähtien antanut monien juttujen olla. Some on jäänyt päivittämättä. Maileihin olen vastannut laiskasti. Ei yksinkertaisesti ole ollut energiaa ylimääräiseen kommunikaatioon.

Tämä vuosi onkin otettava opetuksena. Pitää levätä. Pitää sanoa: fuck this shit ja olla tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Liikkua itsensä vuoksi ja lukea enemmän. Olla vähän äänekkäämpi niissä asioissa, jotka koen tärkeiksi – puhua enemmän ainakin kirjoista. Olla kiltti niille ihmisille, jotka ovat tärkeitä.

Silti: en kadu. 2017 oli tärkeä vuosi ja sen ansiosta 2018 tulee olemaan parempi. Jatkossa en vain aio enää teeskennellä olevani kone.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Julkkarikuukausi – mitä oikeasti tapahtui?

Julkkarikuukausi – mitä oikeasti tapahtui?

Niin hämmästyttävältä kuin se itsestäni tuntuukin, Muistojenlukijan ilmestymisestä on kulunut vasta kuukausi. Kuukauteen on mahtunut paljon – luultavasti enemmän kuin moni tajuaakaan. Tässä lyhyt listaus kaikesta häppeningistä.

1. Hel-YA! ja julkkarit

Suomen ensimmäisestä YA-festarista tuli juuri niin hieno tapahtuma kuin ennakkoon osattiin uumoilla. Höpötin kahdessa eri paneelissa mahtavien ihmisten kanssa. Virallisen osuuden jälkeen alkoivat omat vähän vähemmän viralliset julkkarini, joissa pääsin kertomaan muun muassa suihkuverhon ja kiropraktikkoni vaikutuksesta kirjan syntyyn. Kiitos kaikille julkkareissa olleille!

 

2. Radioesiintyminen ja lehtijutut

Julkkariviikolla marssin elämäni ensimmäistä kertaa radioon puhumaan YA:sta Ylen Kultakuume-ohjelmassa. Jännitti ihan pirusti, mutta onneksi juontaja Niina Mäkeläinen ja kollegani Siri Kolu olivat hyvin ammattimaisia. Ohjelman voi edelleen kuunnella Yle Areenassa. Radion lisäksi annoin tukun muita haastatteluja. Turun Sanomissa ilmestyi laaja YA:ta käsittelevä juttu. Vähän pidemmät haastikset ilmestyivät Lukufiiliksessä ja Karo Hämäläisen Kirjailjan päiväkirja -blogissa. Myös eräs fani teki blogiinsa jutun, tuo haastattelu löytyy täältä.

Olimme jo kauan sitten jutelleet kaverini, kirjailija-toimittaja Milla Ollikaisen kanssa henkilökuvan tekemisestä ja tuo juttu ilmestyi elokuun puolivälissä Seurassa. Verkkoversion voi lukea täällä. Jutun kuvat otettiin muuten jo kesäkuussa ja tuo kuvaussessio oli kenties hauskin kaikista tähänastisista – pääsin muun muassa nojailemaan betoniseinään ja makoilemaan kanavanrannassa.

3. Worldcon

Tunnustan: olen käynyt conissa tasan kerran, ja silloinkin vain puhumassa eräässä paneelissa. Tutut saivat kuitenkin houkuteltua ilmoittautumaan mukaan ohjelmaan. En kadu! Signeerausaikani sattui olemaan samaan aikaan George R.R. Martinin kanssa, joten pääsin todistamaan vierestä suuren maailman meininkiä. Ensimmäinen englanninkielinen paneelini käsitteli urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa. Kuulin pari minuuttia ennen paneelia, että moderaattorimme oli estynyt, mutta onneksi ihana Donna Maree Hanson hyppäsi puikkoihin ja hoiti tilanteen ihailtavasti. Myös Delia Shermanin viisaus ja Russell Smithin esiintymistaidot vakuuttivat. Kaiken kaikkiaan tuli sellainen tunne, että kansainvälinen spefiyhteisö on lämmin ja hyvin kyvykäs. Toinen paneelini oli suomeksi tuttujen tyyppien kanssa kotimaisen paranormaalin romantiikan ja vähän muunkin fantasian nykytilanteesta. Oli muutenkin mukava törmäillä käytävillä tuttuihin ja istua luentosaleissa kuuntelemassa ihmisiä jotka kertovat intohimonsa kohteesta. Tulin kuulleeksi paljon puhetta aiheista, joista en yleensä ole edes niin kiinnostunut mutta jotka alkoivat puhujien innostuksen myötä vaikuttaa hyvinkin kiehtovilta. Ensimmäinen Worldconini oli siis hyvin positiivinen kokemus ja tällä hetkellä haaveilen jo Dubliniin menosta.

 

4. Blogikiertue

Ennen kirjan ilmestymistä huhuilin Twitterissä kiinnostuneiden bloggaajien perään, ja ilokseni vapaaehtoisia ilmoittautui enemmän kuin toivoinkaan. Kahdeksan bloggaajaa luki Muistojenlukijan ennakkoon ja julkaisi arvionsa ilmestymisviikolla. Kiitos kaikille osallistuneille – jos ette ole vielä saaneet signeerattua kirjaa postissa, saatte sen hyvin pian. Näiden lisäksi arvio on ilmestynyt ainakin Kirjapöllön huhuiluja -blogissa. Muista arvioista saa vinkata kommenttikenttään! On pakko sanoa, että olen ollut pöllämystynyt kaikkien arvioiden positiivisuudesta. Yritän nauttia siitä, mutta samaan aikaan tulee tunne, että asiat menevät jo vähän liiankin hyvin ja että universumi rankaisee vielä tavalla tai toisella. Tunnustin tämän kustantajalle, joka nauroi hupsuudelleni.

5. Väki 2:n kirjoittaminen

Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt kirjoittaa Väen jatko-osaa siinä aika lailla epäonnistuen. Kirjoittaminen ja hötkyily sopivat huonosti yhteen. Kävin palaveroimassa Tammessa ja tulimme siihen tulokseen, että aikaisemmin laatimamme aikataulu pitää yhä: toinen osa ilmestyy syyskuussa 2018. Sen nimi on Aistienvartija.

 

6. Henkilökohtaiset myllerrykset

Viime viikot ovat olleen siitäkin jänniä, että minusta tuli täti. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan minulla on myös poikaystävä. Elokuussa kävi myös niin, että koirani sairastui ja se jouduttiin lopettamaan. Läheisyyden ja yksinäisyyden samanaikainen olemassaolo on hämmentävä kokemus.

Mitä seuraavaksi?

Syyskuulle on kaksi tavoitetta: työ ja lomailu. Yritän kirjoittaa mahdollisimman paljon ennen kiireistä messulokakuuta. Olen lähdössä kymmeneksi päiväksi Romaniaan, missä tulen myös tekemään enemmän tai vähemmän töitä. Ottaen huomioon, että Bukarestissa lämpötila on edelleen 30 asteen hujakoilla, voi hyvinkin olla että todellisuus tulee olemaan lähempänä vähempää kuin enempää.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail