Viime viikolla kävin myös Tampereella tapaamassa ystäviäni. Vanhojen koulukavereiden lisäksi treffasin ihanan Annukka Salaman. Puhuimme kolme tuntia kirjoittamisesta, kirjoista, kustantamoista ja kaikesta mahdollisesta, joka liittyy työhömme. Pohdin keskustelujamme vielä junassa matkalla kotiin. Kenties ensimmäistä kertaa mieleeni piirtyi ajatus, että olen jo saavuttanut urallani sen pisteen, jonka jälkeen arkeni ei enää olennaisesti muutu. Vaikka kirjamyyntini moninkertaistuisivat ja teokseni valloittaisivat koko maailman, olennaisin osa työtäni ei silti muuttuisi: kirjoittaisin aivan niin kuin ennenkin.

Itse asiassa kustannussopimus ei ole muuttanut juuri mitään. Nykyisin toki työskentelen kustantamon ihmisten kanssa, minulla on deadlinet ja saan huomattavasti enemmän palautetta. Minulla on uusia rahoituskanavia ja ainakin näennäistä uskottavuutta. Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut pään sisällä, suhtautumisessa itseen ja omaan kirjoittamiseen, eikä tuo muutos olisi loppujen lopuksi vaatinut mustaa valkoisella.

Muistan joskus ennen julkaisemista pohtineeni, mitä sitten oikein tapahtuukaan, kun julkaisee. Vastaukseni on: eipä oikeastaan mitään. Ei minulla ole viikottaisia tv-haastatteluita enkä ole vaihtanut puhelinnumeroani salaiseksi (ehkä tämän kirjoituksen jälkeen alan harkita…). Merkittävintä on kuitenkin se, etten ole ihmisenä yhtään sen rakastettavampi kuin ennenkään. Sinikka Vuola sanoi NVL:n Tervetuloa kirjailijaksi -tapahtumassa, ettei kirjoittamalla saa itselleen rakkautta. Sen tavoitteleminen kannattaa unohtaa heti alkuun. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta mielestäni tärkeä tiedostaa matkalla harrastuskirjoittamisesta kohti ammattilaisuutta. Ei niin, etteikö ammattikijoittaja voisi toteuttaa työssään itseään, mutta mitä hyvänsä huomiota tai palautetta hän tuotoksistaan saakaan, ei liity millään tavalla häneen ihmisenä.

Missä tahansa vaiheessa kirjoittajan uraasi oletkin, voit onnitella itseäsi siitä, että olet löytänyt juttusi. Se kun ei ole lainkaan itsestäänselvää. Niin kauan kuin kirjoitat, olet jo perillä.

Hyvää vappua!

Laini Taylor: Daughter of Smoke and Bone (Suomeksi Karou, savun tytär; Tammi)

Genre: (urbaani) fantasia

Juoni: Karou elää Prahassa, opiskelee taidetta ja viettää aikaa hirviöiden kanssa. Mutta kuka Karou oikeastaan on?

Tästä kirjasta olin lukenut hyvää kansainvälisiltä foorumeilta että Tammen väeltä. Hankin sitten ko. teoksen Kindleeni ja täytyy sanoa, etten ole ollut vähään aikaan yhtä innostunut mistään teoksesta. Praha, goottiromantiikka, sinitukkainen päähenkilö sekä enkelit ja paholaiset kuulostavat jo sinänsä ihan kiinnostavilta elementeiltä, mutta minkälaisen tarinan Taylor niistä rakentaakaan! Kerronta on huikeaa, samaten miljööt. Luin trilogian toisen osan Days of Blood and Starlightin heti ensimmäisen perään, eikä sekään pettänyt. Päätösosan suhteen ole kahden vaiheilla: toisaalta toivoisin, että se ilmestyisi mahdollisimman pian, toisaalta taas en halua että tämä huikea sarja päättyy. Taylorilla on myös hyvä blogi.

Tahereh Mafi: Shatter Me

Genre: dystopia

Juoni: Julietten kosketus tappaa. Siksi hänet on suljettu laitokseen, kunnes diktaattorin poika kiinnostuu hänen kyvystään.

Tämä on kenties tunteellisin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Sekä hyvässä että pahassa. Teksti on aika viipyilevää ja kuvauspainotteista, mikä tekee lukemisesta välillä hieman raskasta. Toisaalta mukaan mahtuu todella hienoja kuvia, joista voisi olla kateellinen. Montaa mieltä voi olla myös Mafin tavasta käyttää yliviivauksia: teksti on ikään kuin suoraan päähenkilö Julietten päiväkirjasta, ja aina silloin tällöin hän on vetänyt yli niitä ajatuksia, joita ei halua itsellä olevan. Se on sinänsä mielenkiintoinen visuaalinen jippo, mutta on nopeasti käytetty loppuun. Mikä sitten toimi tässä kirjassa? Romanssi. Kuten sanoin, kirja on tunteellinen, ja romanssin kuvaus on napakymppi. Jatko-osa Unravel Me on jo ilmestynyt, muttei näytä ainakaan vielä olevan saatavilla Kindlelle. Odotellaan.

Kiera Cass: The Selection

Genre: dystopia

Juoni: Alhaiseen kastiin kuuluva America saa mahdollisuuden tavoitella prinssiä. Mutta miten käy entisen rakkauden?

Tämä on yksi niitä kirjoja, jotka eivät vakuuta aivan välittömästi eivätkä välttämättä aivan lopussakaan, mutta jotka silti on pakko ahmia yhdessä yössä. Perusasetelma on nimittäin varsin koukuttava: tiukkaa kastijärjestelmää noudattava yhteiskunta sallii jokaiselle tietyssä iässä olevalle tytölle mahdollisuuden tavoitella tosi-tv:mäisessä kilpailussa prinssin puolison paikkaa. America on köyhä ja aivan eri maailmasta kuin prinssi, mutta pikkuhiljaa tilanteet alkavat kehittyä. Jatko-osa The Elitessä on turhan paljon jahkailua kahden pojan välillä, mutta uskon silti lukevani sarjan päätösosan.

Kristin Cashore: Graceling (Suomeksi Syntymälahja, Otava)

Genre: eeppinen fantasia

Juoni: Katsan Syntymälahja on tappaminen, ja hänet on pakotettu työskentelemään enolleen. Mutta voisiko hän käyttää lahjaansa hyvään?

Tämä ei ole enää mikään uutuus, mutta löysin kirjan vasta nyt. Jos heikot naispäähenkilöt ja heidän ainainen ripustautumisensa miehiin ärsyttävät, tämä kirja on sinulle. Kutsuisin Gracelingia feministiseksi fantasiaromaaniksi. Tunnelma on hyvin omaperäinen, mikä on aika paljon sanottu perinteisen fantasian edistajasta. Graceling on kirjoitettu taidolla ja rohkeasti. Samaan maailmaan sijoittuvat myös Cashoren romaanit Fire ja Bitterblue.

Lopuksi vielä hyviä leffauutisia: kaksi suosikkikirjailijaani ovat saamassa kirjoistaan elokuvat. Veronica Rothin Divergentin kuvaukset ovat jo käynnissä, ja produktio vaikuttaa kohtuullisen isolta. Näyttelijäkaartista löytyy mm. Kate Winslet. Kirjan käännösoikeudet menivät Suomessa Otavalle, joten odotettavissa on suomenkielistä Rothia. Myös Richelle Meadin Vampire Academyyn perustuva elokuva on varmistunut. Kuvaukset alkavat pian ja tällä hetkellä pääosanäyttelijät treenaavat hulluna päästäkseen rooliensa edellyttämään kuntoon. En kadehdi

Minun on myönnettävä, että Uhanalaisesta muodostui vaikeampi projekti kuin osasin ensalkuun odottaa. Lopulta tekstiä meni uusiksi reilun sadan liuskan verran. Välillä oli hetkiä, jolloin tuntui, ettei tarina pysy millään kasassa. Kuitenkin loppusuoralla löysin jälleen varmuuden. Tarinasta tuli se tarina, joka sen alunperinkin kuului olla. Samalla opin, että täytyy olla valmis kirjoittamaan hyvin paljon enemmän kuin mitä lopulta päätyy kansien väliin. Deletoitua tekstiä voi pitää turhana työnä, mutta sitähän se ei tietenkään ole. A:sta ei pääse Ö:hön ilman B:tä ja niitä 26 muuta välissä olevaa kirjainta. Jos töiden paiskiminen ei miellytä, niin sitten kirjailijan ammattia on turha edes harkita.

Tarkoitukseni oli avata jääkaapissa oleva skumppa sitten, kun käsikirjoitus olisi valmis, mutta lopulta olin sen verran väsynyt, etten saanut pulloa auki. Siitä merkkinä myös se, että tämä jälkeen nukuin lähes 20 tuntia putkeen. Älköön kukaan koskaan sanoko, ettei ajattelu voisi olla fyysisesti raskasta hommaa.

Miten sitten elämä jatkuu tämän jälkeen? Siitä tässä yritän nyt itsekin päästä selville. Vähitellen pääkoppa alkaa tajuta, ettei edessä ole enää seuraavaa editointikierrosta. Ettei tekstiä tarvitse enää miettiä! Hetken aikaa yritän elellä ihan vain arkea pyöränkorjauksineen ja ikkunanpesuineen. Liikkua ja keskittyä kropan huoltoon. Hankin juuri itselleni lahjakortin kiropraktikolle; toivon mukaan selkäni saa sieltä piristystä.

Vähitellen ajatukset alkavat jo siirtyä kolmannen romaanin suuntaan. Olen jo jonkin aikaa odottanut pääseväni kirjoittamaan uutta tekstiä. Siitä on jo aikaa, kun viimeksi kirjoitin uuden käsikirjoituksen ensimmäisen version – itse asiassa noin kaksi vuotta. Kirjoitin Uhanalaisen samana kesänä, jolloin sain Kesyttömälle kustannussopimuksen.

Tässä kohtaa moni varmaankin haluaa tietää, tiedänkö jo, mitä Susirajan kolmannessa osassa tapahtuu. Tai tiedänkö sille nimeä? No, voin sanoa sen verran, että henkilöt ja juonen pääpiirteet ovat jo mielessä. Lisäksi ideoituna on jo aika monta kohtausta, joiden lopullista sijoittumista kirjaan ei vielä tiedä. Nimien suhteen olen varsin huono, joten alan luultavasti miettiä sitä kustantajan kanssa vasta sitten, kun käsikirjoitus on jo olemassa.

Kevät tuo mukanaan muutakin mukavaa kuin vain kirjoittamista. Varasin juuri matkan Dubliniin ja Riikaan. Menen tapaamaan ystäviä ja fiilistelemään Erasmus-vuottani, jonka vietin Dublinissa 2010-2011. Riika ei ole minulle ennestään tuttu, mutta odotan sitäkin innolla. Ystäväni kämppis omistaa kuulemma Riikan parhaan kahvilan, joten luvassa on ainakin ihanan kiireetöntä notkumista kofeiininlähteiden äärellä.

Kymmenen päivää myöhemmin olin edelleen äitini luona. Pikaisesta visiitistä oli jälleen kerran tullut yhden naisen ympärivuorokautinen työleiri täysihoidolla. (Kerrottakoon, että äitini on hyvin kiltti ihminen.) Join kahvia, luin käsikirjoitusta, poistin vanhaa ja lisäsin uutta. Join lisää kahvia. Lisäsin vanhaa ja poistin uutta. Korjasin, viilasin, hioin. Nukuin silloin, kun en enää saanut tekstiä etenemään. Halusin saada editointikierrokseni valmiiksi, eikä millään muulla ollut väliä.

Lopulta ystäväni onnistuivat houkuttelemaan minut ulos. Olin jo myöhästymässä junasta, kun käsitin ettei minulla ollut muita vaatteita kuin niin kutsuttu univormuni. Jopa minä hieman arastelin lähteä ravintolaan tuulihousuissa. Asialle ei kuitenkaan ollut tehtävissä mitään. kohtaamispaikallamme Stockan kellon alla ystäväni katsoivat minua hetken oudosti. Olin varoittanut heitä etukäteen mökkihöperyydestäni ja vampyyrisyndroomastani. Koko asia unohtui kun astelimme sisään punavuorelaiseen bistroon. Seuraavina tunteina en ajatellut kirjaani – ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Menen aina silloin tällöin hieman sekaisin kirjoittamisesta. Minusta tulee hajamielinen, ja arkiset askareet jäävät tekemättä. Niin kuin kirjastokirjojen palauttaminen: olen tälläkin hetkellä lainauskiellossa kahdessa eri kirjastossa. Laskut eivät tunnu pysyvän järjestyksessä ja huomaan pyykkivuoreen vasta kun minulla ei ole enää puhtaita vaatteita jäljellä. Sähköposteihin ei tule vastattua ja blogi saa olla levolla.

Ja silti nautin työstäni. Tai pikemminkin: minä nimenomaan nautin työstäni.  Koen olevani kutsumustyössäni. Lauri Järvilehto määrittelee kutsumustyön Upeaa työtä -blogissaan seuraavasti: “Kutsumus on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kutsumuksellinen työ tarkoittaa sitä, että siitä kun heräät siihen kun menet nukkumaan teet juuri sellaisia asioita kuin itse haluat.” Ja siksi pienellä hulluudella ei ole väliä. Toisinaan työntekoni menee liiallisuuksiin, mutta tarkoitus on hyvä. Haluan tulla paremmaksi kirjoittajaksi.

Vuosien myötä varmasti löydän kirjoittamiseen entistä ammattimaisemman otteen. Olen silti tyytyväinen nykyhetkeen. Varsinkin, kun valtion kirjallisuustoimikunta on päättänyt tukea riivaustani ja myöntänyt apurahan Susiraja 3:n kirjoittamiseen.

Mitä siis tapahtuu sen jälkeen, kun unelma on saavutettu?

Yksinkertaisesti sanottuna: sitten eletään sitä unelmaa. Jatketaan kovaa työtä samalla kun pidetään katse jo seuraavassa, vielä edellistäkin suuremmassa unelmassa.

Ennen julkaisemista näin esikoisteoksen eräänlaisena päätepisteenä, johon kaikki siihen asti tapahtunut kulminoituisi. Nyt tiedän, että Kesyttömän ilmestyminen oli vasta alku: tästä se kirjoittaminen vasta alkaa!

Esikoiskirjailijuus on ennen kaikkea uuden opettelua. Kirjoittaminen on keskeneräisyyden kanssa painimista. Se pakottaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Yhtä lailla esikoisteoksen julkaisemiseen liittyy paitsi suunnatonta riemua, myös pelkoa. Olen sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu kohtalaisen helposti. Tiedostan myös, että ahdistumiseni ei suinkaan johdu universumissa vallitsevasta epäoikeudenmukaisuudesta tai ilkeistä ihmisistä, vaan minusta itsestäni. Elämääni ovat astuneet uudet kysymykset: kuinka paljon minä voin/jaksan kirjoittaa? Kuinka paljon minun kannattaa antaa itsestäni lukijoilleni, kuinka paljon pitää itselläni? Pitäisikö minun yrittää markkinoida kirjaani vai keskittyä vain kirjoittamiseen? Kuinka paljon ymmärrystä voin vaatia lähipiiriltäni uravalintani suhteen?

Koskaan ennen en ole ollut yhtä paljas oman kirjoittamiseni kanssa, yhtä altis ruhjeille ja mustelmille. Samalla olen saanut korvaamatonta oppia, josta osaan varmasti tulevaisuudessa olla vieläkin kiitollisempi kuin mitä nyt olen.

Kun oma unelma toteutuu, toivoo tietenkin, että koko maailma ymmärtäisi hurrata mukana. Tänä vuonna sain yllättyä siitä ihmismäärästä, joka on iloinnut kanssani ja tarjonnut kannustusta. Olen ollut suorastaan häkeltynyt lukijoilta saamistani viesteistä, joista välittyy heittäytyminen ja riemu luomaani maailmaa kohtaan. Kirjoittaessaan kirjailija toki toivoo, että lukijat innostuisivat tarinasta yhtä paljon kuin hän itse – se on kuitenkin vain nöyrä toive, ei itsestäänselvyys. Kesyttömän suosio on ylittänyt odotukseni. Kiitos kaikille kommentoineille! Teidän viestinne ovat auttaneet eteenpäin.

Olen tehnyt yhteensä 11 haastattelua ja esiintymistä, kirjoittanut 54 blogiartikkelia ja yli 100 facebook-päivitystä, vastaanottanut kymmeniä viestejä lukijoilta ja saanut lukuisia arvosteluja ylistävistä ei-niin mairitteleviin. Olen saanut tavata mahtavia kollegoita (Kristiina Vuori, Karoliina Timonen, Karo Hämäläinen, Annukka Salama!) ja tehdä töitä ammattilaisten kanssa, jotka ovat paitsi hyviä työssään, myös aivan mahtavia tyyppejä.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen kuluneeseen vuoteen. Se on ollut jännittävä, innostava, kasvattava. Minulla on kerrassaan mahtava työ.

Lopuksi vielä ilmoitan, että vietän tammikuun tiiviisti kiinni käsikirjoituspinossa, joten blogi ja facebook pysyvät kohtalaisen hiljaisina. Minulle saa toki lähettää viestejä vanhaan malliin, mutta vastaamisaikatauluni saattaa hieman venyä aikaisemmasta.

Toivotan kaikille mahtavaa vuotta 2013! Olkoon se täynnä unelmia.

Mutta siis Nanna Suteen. En tiedä kovin monia taiteilijoita, mutta Nanna Susi jäi mieleeni heti ensimmäisestä lukemastani lehtijutusta. Nannan tyyli on hyvin lähellä sitä, mitä kuvittelen Raisan maalaavan. Underneath the Eyes -näyttelyssä kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki Nanna Suden tapa käyttää värejä ja kerroksia. Maalia ei ole todellakaan säästelty. Tauluissa toistuvat tummat, mystiset hahmot, mutta oma huomioni kiinnittyi ennen kaikkea taustoihin. Niiden värien vaikutus oli sen verran hypnoottinen, että olisin voinut tuijottaa niitä vaikka kuinka pitkään. Käykää ihmeessä katsomassa kuvat Nannan omilta nettisivuilta.

Samalla lipulla pääsee tutustumaan myös Iron Sky -elokuvan syntyvaiheisiin, joka ainakin näin elokuvantekoa tuntemattomalle oli oikein kiehtovaa.

Ensi viikolla posti tuo mukanaan kustannustoimittajan kommenteilla varustetun Uhanalaisen. En olisi vielä kuukausi sitten uskonut sanovani tätä, mutta on ollut jo vähän ikävä. Syksyn esiintymisten ja haastatteluiden jälkeen on mukava palata perusasioiden ääreelle.

Editointi ei sen sijaan ole minulle hirveän nautinnollista. Siinä joutuu painimaan oman keskeneräisyytensä kanssa ja jatkuvasti kyseenalaistamaan tekemiään ratkaisuja.

Olen aina olettanut, että kaikki muutkin kirjoittavat olisivat tässä suhteessa kuin minä. Yllätyin, kun luin kirjailija Veronica Rothin blogia ja sain selville, että hänen kokemuksensa on aivan päinvastainen. Toisin sanoen ensimmäisen version kirjoittaminen on suurta tuskaa, josta hän selviytyy vain siksi, että voi sen jälkeen alkaa tehdä tekstistä parempaa.

Lukiessani hänen kirjoitustaan aloin ymmärtää hänen ajattelutapaansa. Aloin pohtia, olisiko minunkin mahdollista nauttia editoinnista. Ei luopua ensimmäinen version huumasta, mutta suhtautua editointiin positiivisemmin ja ajatella, että jokainen pienikin muutos vie tekstiä eteenpäin. Voisiko korjausrumbasta jopa nauttia?

Entä te muut kirjoittajat? Kummasta nautitte enemmän, ensimmäisestä versiosta vai editoinnista?

Aloin pyöritellä otsikon kysymystä Helsingin kirjamessuilla. Omien esiintymisteni lisäksi kävin kuuntelemassa muun muassa Seita Parkkolaa, joka puhui valokuvaamisestaan, sekä J.S. Meresmaata, joka on tehnyt kuvituksia omiin teksteihinsä. Yhteishaastattelussa kanssani olleella Annukka Salamalla on elokuvatausta, ja hyvin monet muutkin nuoremman polven kirjailijat tuntuvat olevan monilahjakkuuksia. Tämä on tietenkin todella hieno asia: taiteenlajit rikastavat toisiaan kasvattavat luovaa näkemystä. Samalla aloin kuitenkin pohtia, johtuuko tämä kulttuurin moniottelu pikemminkin kentän vaatimuksista kuin yksilöiden omista taipumuksista. Onko siis niin, ettei pelkästään kirjoittamalla enää pärjää?

Suomen kirjallisuuden kenttä on pieni, ja näkyvyyttä on varsinkin uran alkumetreillä hankala saada. Kirjailijat markkinoivat kirjojaan paljon myös itse, ja tässä kohtaa omat taidot ja verkostot ovat tärkeässä asemassa. Vaikuttaa myös siltä, että henkilökeskeisen mediakulttuurin aikana kiinnotustaan herkästi kirjailijan muista urista. Kirjoittaminen kun ei loppujen lopuksi ole kovin kiinnostavaa toimintaa, eikä siitä helposti tehdä spektaakkelia.

Taiteellisesti lahjakkaat ihmiset ovat tietenkin kautta aikain sompailleet eri taiteenalojen välillä. Media ja ennen kaikkea some kuitenkin lisäävät nykypäivään oman kierteensä. Kirjailijoilta vaaditaan ainakin jonkinlaista läsnäoloa ja esiintymisvalmiutta, joka ei välttämättä tule kaikilta kovin luonnostaan. On mielenkiintoista pohtia, missä määrin kirjailijat koulivat itsestään moniosaajia, ammattiesiintyjiä ja sosiaalisen median asiantuntijoita ja missä määrin olemassaoleva systeemi karsii kirjailijoiden joukosta pois ne, joilta nämä taipumukset uupuvat.

Itse sosiologian opiskelijana näen tässä yhteyksiä yleiseen työurien muutokseen kohti joustavuutta ja epävarmuutta. Kukaan ei voi tuudittautua vain hyvin kapeaan taito- ja tietovalikoimaan, sillä se voi nopeasti osoittautua yhteiskunnan kannalta hyödyttömäksi. Kapea-alaisten asiantuntijoiden sijaan yritykset ja yliopistot tähtäävät laajoihin kokonaisuuksiin ja muuntautumiskykyyn.

Uskon, että lahjakkaat kirjoittajat löytävät yhä lukijansa. Harvat kuitenkaan saavat kustantamon markkinointikoneiston täyden huomion, eikä se suinkaan johdu kustantamoiden ahneudesta tai välinpitämättömyydestä, vaan yksinkertaisesti resursseista. Kirjailijan onkin päätettävä, mitä hän on itse valmis tekemään kirjamyyntinsä eteen ja hyväksyttävä sen seuraukset.

Lopuksi täytyy vielä toivottaa tsemppiä kaikille NaNoWriMoon osallistuville!

Tällä viikolla ovat toki myös Stadin kirjamessut: minua voi tulla kuuntelemaan perjantaina Louhi-lavalle klo 13.3o tai sitten sunnuntaina Bonnierin osastolle klo 12, jolloin esiinnyn yhdessä Annukka Salaman kanssa. Vinkiksi sanottakoon, että ainakin perjantain esiintymisen jälkeen hengailen Bonnierin osastolla, jolloin minulle voi tulla juttelemaan. Nykikää toki muutenkin hihasta.

Kesyttömälle kuuluu edelleen hyvää: lehtiarvosteluita on tullut lisää, ja myyntikin on päässyt siihen pisteeseen, että kirjasta otetaan nyt toinen painos. Vaikka painokset ovatkin olleet pieniä, on se mielestäni silti hieno saavutus.

Mitä muuta? Menen 7.11. Pasilan kirjastoon fantasialukupiirin tapaamiseen kuulemaan, mitä mieltä lukupiiriläiset ovat kirjasta. Tapaamiseen ovat tervetulleita kaikki riippumatta siitä, osallistuuko tavallisesti piirin toimintaan, joten tulkaa ihmeessä jutustelemaan kanssani. Tapaamisen tarkemmat tiedot löydät HelMetin tapahtumakalenterista.

Susirajan facebook-sivulla on muuten meneillään kirja-arvonta. Arvon ensi viikon maanantaina (29.10.) kaksi kappaletta Kesytöntä: toisen kaikkien niiden kesken, jotka jakavat sivuilta löytyvän kirja-arvontakuvan ja toisen taas uusien tykkäysten perusteella. Jos et ole vielä tykännyt sivusta, nyt on mainio hetki! Helpoiten se käy klikkaamalla sivupalkin tykkää-nappulaa. Mikäli olet sekä uusi tykkääjä että jaat sivuilla olevan kuvan seinälläsi, osallistut molempiin arvontoihin.

Maallamme on monia ylpeydenaiheita. Niistä yksi hienoimmista on toimiva, tasa-arvoinen kirjastolaitoksemme.  Kirja elää syvällä meissä suomalaisissa: lainaamme vuosittain kirjastoista lähes 100 miljoonaa kirjaa, selvästi enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa. Kirjat kirjastoissa eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Joku pohtii hahmoja, tarinaa ja kieltä, luo juonen ja punoo kaiken sanoiksi, joku kääntää vieraan kielen tutuksi tai siivilöi tiedon merestä antimia muillekin kuin asiantuntijoille.

Korvauksena siitä, että työmme tuloksia saa lainata ilmaiseksi, valtio maksaa meille tekijöille lainauskorvausta. Suomessa lainauskorvausmääräraha on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin muissa Pohjoismaissa: Yhdestä kunnankirjaston lainasta kirjan tekijä saa enintään neljä senttiä. Ruotsissa korvaus on neljä kertaa suurempi, Tanskassa jopa kuusinkertainen. Määrärahan pienuudesta johtuen opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista ei maassamme makseta lainkaan korvausta.

Tilanne on korjattavissa poliittisella tahdolla. Vetoamme teihin, Suomen hallitus: Korottakaa lainauskorvauksiin valtion budjetissa varattu määräraha tasolle, joka mahdollistaa meille kohtuullisen korvauksen teostemme lainaamisesta, myös opetus- ja tutkimuskirjastoista. Emme pyydä ahneina lisää. Pyydämme vain sitä, mikä meille lain mukaan kuuluu.

Näyttäkää meille, että välitätte suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen tekijöistä. Kirjasto antaa kaikille mahdollisuuden päästä lukemaan. Antakaa meille mahdollisuus elää työllämme.

Käykäähän allekirjoittamassa vetoomus oikeudenmukaisten lainauskorvausten puolesta osoitteessa http://www.sanasto.fi/kirje/.