Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa
Tätä kirjoitettaessa Aistienvartija on toivon mukaan lähtenyt painoon. Tällä viikolla kävimme vielä läpi vedoksia ja kansitekstejä, painon deadline oli perjantaina. Valmiin kirjan pitäisi putkahtaa maailmaan viimeistään 29.9. Hel-YA!-tapahtumassa.
En ole koskaan ollut kirjan jälkeen yhtä väsynyt kuin nyt. Deadlineni oli kesäkuun lopussa, minkä jälkeen minun oli tarkoitus jäädä lomalle. Silloin minulle sanottiin sanat, joita en olisi halunnut kuulla: käsikirjoitukselle voisi vielä tehdä jotain. Tiesin, että se piti paikkansa, mutta en silti kuullut sitä mielelläni. Jännite uupuu, yksi kustannustoimittaja sanoi. Päähenkilö kaipaa vielä jotain lisää, sanoi toinen. Vakavia ongelmia siis. Loma sai jäädä. Sain lopulta lähes kuukauden lisäaikaa, ja tuon kuukauden aikana mylläsin etenkin viimeisen neljänneksen perusteellisesti läpi.
Voisi kuvitella, että viiden kirjan jälkeen jo tietäisin mitä olen tekemässä ja prosessi toimisi sutjakasti – näin ei kuitenkaan ole. Tuntuu siltä, että tieto kasvaa koko ajan enemmän kuin taito, minkä takia on tietoisempi paitsi tekstin puutteista, myös erilaisista vaihtoehdoista. On helpompaa kirjoittaa, jos mielessä on vain yksi tapa kertoa tarina. Se ei välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen, mutta ainakin kirjoittajalla on varma olo tekemisestään.
Prosessini on muuttunut varsin paljon Susirajan ajoista. Kirjoitan nykyään palapelimäisesti, mikä parhaimmillaan tuottaa tarkkanäköisiä, kiteytyneitä kohtauksia, mutta vastaavasti rakenne leviää helpommin käsiin. Niin kävi tälläkin kertaa. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että aikaa oli vähän ja päähenkilö eri kuin ensimmäisessä kirjassa. Tai että mielessäni oli kaikenlaisia kunnianhimoisia ajatuksia kerrontatavoista, jotka heijastelevat mielen sisäistä epälineaarisuutta.
Pitää myös tunnustaa, että sarjojen kakkososat ovat minulle vaikeita. VAIKEITA. Oma sisäinen dramaturgiani toimii niin, että on helppo aloittaa ja helppo lopettaa, mutta kaikki siinä välissä onkin hankalampaa.
En voi kuitenkaan sanoa vaipuneeni missään vaiheessa täydelliseen epätoivoon. Tiesin, että haluamani romaani piileskelee jossakin, minun täytyi vain kaivaa se esiin kaiken teksti- ja ajatusmassan alta. Poistin lopulta kokonaisen luvun ja useita kohtauksia. Kirjoitin vähän lisää vahvistamaan pääjuonta ja motivaatioita. Monet tekstipätkät hakivat oikeaa kohtaa aivan viime metreille asti.
Itse tarina ei muuttunut. Tein saman kuin ennen, mutta paremmin. Palauttaessani viimeistä versiota tunsin onnistuneeni korjaamaan useita ongelmia, mutta en ollut varma riittikö se. Jännitin lomalta palaavan kustanustoimittajan kommentteja.
”Tää on parantunu kauttaaltaan, jotenkin terävöityny. Sun heinäkuu meni pilalle, mutta se kannatti. Nyt tästä tuli tosi hyvä kirja.” Juuri tismalleen sen halusin kuulla.
Ei ole tietenkään väliä, miten kirja syntyy. Onko kirjoittaminen ollut helppoa vai vaikeaa, hidasta tai nopeaa. Väitän, ettei lukija usein edes pysty näkemään sitä tekstistä. Mutta vähitellen olen alkanut ajatella, että ehkä ihan kaikkea ei aina tarvitse ajatella lukijan kannalta, että omalla sisäisellä prosessilla on arvo, joka ei liity millään tavalla lopputulokseen. Aion siis antaa itselleni aikaa levätä ja yrittää parhaani mukaan olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan, pidettiin Aistienvartijasta tai ei.
Loppuun huomio: Muistojenlukijan painosta ei ole enää hirveästi jäljellä. Kehotan kaikkia teitä, jotka haluatte omistaa koko trilogian, ostamaan ensimmäisen osan nyt, eikä vasta myöhemmin. Paperikirjan elinkaari on nykyään lyhyt. Vuoden päästä Väki 1:stä ei todennäköisesti saa enää mistään, eikä uutta painosta yleensä oteta vain siksi, että sarjasta olisi vielä ilmestymässä osia.
