Demin novellikilpailun saldoa

Demin novellikilpailun saldoa

Sain tässä kuussa kunnian toimia Demi-lehden novellikilpailun diktaattorina. Sain luettavakseni toimituksen valitsemat kymmenen finalistia, joista valitsin kärkikolmikon. Kilpailu oli hyvin suosittu, eikä ihme. Palkinnot ovat aika mukavat: voittajan novelli julkaistaan kuvitettuna lehdessä ja sen kirjoittaja saa lukulaitteen ja kirjapaketin. Myös kaksi muuta novellia saatetaan julkaista Demin toimesta.

Koska lehteen ei mahtunut kovin lajoja perusteluja tai pohdintaa muista kuin kärkikolmikon teksteistä, ajattelin esitellä kilpailun herättämiä ajatuksia blogipostauksen verran.

Finaalin ikäskaala oli 13-17-vuotta. Voisi ehkä luulla, että vanhemmilla kirjoittajilla olisi etulyöntiasema, mutta ei: sekä voittaja että toiseksi sijoittunut ovat 14-vuotiaita.

Yllätyin positiivisesti siitä, miten hyvin novellin muoto oli oikeastaan kaikilla finalisteilla hallussa. Pidän itse novellia äärimmäisen vaikeana lajina juuri siksi, että se vaatii riittävän yksinkertaisen idean ja uskallusta kiteyttää isoja asioita pieneen sanamäärään. Romaanissa on aikaa rakennella henkilöhahmoja, juonikuvioita ja maailmaa, mutta novelli on paljon armottomampi. Virheet pistävät heti esiin.

Koska kilpailun teemana oli ”Rajat rikki!”, odotukseni omaperäisyyden ja rohkeuden suhteen olivat korkealla. Teemat jakautuivat ehkä yllättävänkin tasaisesti: puolet novelleista käsitteli hlbt-asioita. Olin tästä iloinen, sillä kiinnostus ja ymmärrys aihetta kohtaan antavat toivoa nykyistä avakatseisemmasta ja hyväksyvämmästä yhteiskunnasta. Tekstien yhtenevyydet tekivät kuitenkin arvioimisesta vaikeaa.

Luettuani kaikki kymmenen finalistinovellia tiesin oikeastaan heti, mitkä kaksi taistelevat voitosta. Syy on hyvin yksinkertainen: molemmat olivat hyvin omaperäisiä, joskin täysin eri tavoilla. Toisessa huomio kiinnittyi huikeaan ideaan, toisessa taas hienoon, hiottuun tyyliin.

Kielellisesti novellit olivat jopa parempia kuin odotin. Muistan hämärästi omat teiniaikaiset tuskailuni ”oman äänen” löytymisen kanssa. Ne johtivat siihen, että yritin kirjoittaa aivan liian erikoisia virkkeitä. Tätä ongelmaa finalisteilla ei ollut.

Alla vielä muutamia yleisiä mieleen tulleita kehittämiskohtia, joiden kanssa kamppailevat varmasti monet muutkin kuin Demin kilpailuun osallistuneet – minä mukaan lukien.

Ongelma: Omaperäisyys

Mistä tietää, onko idea omaperäinen vai ei? Entä miten löytyy se kuuluisa oma ääni?

Ratkaisu: Tähän ei ole mitään kikkakolmosta, mutta mitä enemmän lukee, sitä paremmin ymmärtää, mitä kaikkea on jo olemassa ja miten erilaisin tavoin samankin idean voi toteuttaa. Lukeminen auttaa myös oman tyylin löytymiseen, mutta loppujen lopuksi se tulee vain kirjoittamalla. Mahdollisimman paljon ja mahdollisimman erilaisia tekstejä. Erityisesti runot auttavat. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että oman äänen löytymistä ei kannata ajatella liikaa: se on jatkuva, huomaamaton prosessi, jonka pakottaminen ei oikein ole edes mahdollista.

Ongelma: Lopetus

Novelli/muu teksti on melkein valmis, ja nyt se pitäisi kruunata upealla, hienolla, supermieleenpainuvalla lopulla. Mitä teen?

Ratkaisu: Finalisteissa oli useita hienoja lopetuksia, mutta useammin kuin kerran juuri loppua olisi voinut karsia. Nyrkkisääntö (jota tosin itse rikon aika usein) on, että kannattaa lopettaa heti, kun tarina eli siis sanottava loppuu.  Viimeisen virkkeen ei suinkaan pakko ole olla mikään filosofinen aforismi, joka tiivistää novellin temaattisen sisällön. Se tietenkin voi olla, mutta useimmiten on itse asiassa rohkeampi veto jättää loppuselittelyt sikseen. Luota siis siihen, että juuri kertomasi riittää.

Ongelma: Työstäminen

Olen kirjoittanut ensimmäisen version, jopa korjannut kirjoitusvirheet ja pilkut. Sanotaan aina, että tekstiä pitäisi työstää, mutta miten se oikeasti tapahtuu?

Ratkaisu: Monet finalistit olisivat hyötyneet vielä yhdestä työstökierroksesta. Työstäminen, jota kutsun usein editoinniksi, on taito, joka itselläni on kehittynyt huomattavasti vasta Susirajasta lähtien. Ei siis kannata huolestua, jos se ei tunnu heti luontevalta ja varmalta. Taidon kehittymistä auttaa paitsi omien, myös muiden tekstien arviointi ja muokkaaminen. Omilla teksteillään voi tehdä erilaisia kokeiluja (muista tallentaa aikaisemmat versiot!) ja katsoa, mitä esimerkiksi aikarakenteen rikkominen saa aikaan.

Kyse on siis siitä, että omaa tekstiään pitää osata katsoa kustannustoimittajan silmin. Pitää uskaltaa kysyä ilkeitä kysymyksiä:  miksi juoni lähtee liikkeelle juuri tästä kohdasta? Voisiko se alkaa vasta myöhemmin? Pysyykö jännite yllä? Eteneekö kerronta sopivalla tempolla? Onko tekstissä jotain turhaa? Toimiiko logiikka? Tunnenko henkilöhahmoni tarpeeksi hyvin, käyttäytyvätkö he itselleen uskollisesti? Itse yritän aina ajatella niin, että kaikki, mikä ei vie tarinaa eteenpäin, pitää karsia. (Tätäkin sääntöä rikon jatkuvasti.) Vasta tämän jälkeen alan kiinnittää enemmän huomiota kieleen ja yksityiskohtiin.

***

Kaiken kaikkiaan tuomarointiurakka oli hieno ja hyödyllinen. Olen kiitollinen, että sain lukea lahjakkaiden kirjoittajien tekstejä ja samalla nähdä, millaisia ajatuksia 13-17-vuotiaat ajattelevat tänään. Tuskin olin itse 15 vuotta sitten yhtä avarakatseinen – tai yhtä hyvä kirjoittaja.

Kiitos Demi-lehdelle ja kaikille osallistujille!

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Vastaa