Lumivuohista

Lumivuohista

Tiedättehän lumivuohet? Ne söpöt eläimet, jotka kiipeilevät sorkillaan ylös alas pystysuoria vuorenseinämiä. Tarkoitan siis näitä kavereita:

(photo credit: It ain’t what you don’t know that gets you into trouble. It’s what you know for sure that just ain’t so. via photopin (license))

Viime päivät olen nimittäin ajatellut paljon lumivuohia. Ja tuntenut suurta sympatiaa. Samastun niihin nimittäin tällä hetkellä hyvin vahvasti.

Tällä hetkellä olen käsikirjoituksen kanssa prosessin kivuliaimmassa vaiheessa. Ensimmäisestä versiosta pitäisi työstää hohdokas toinen versio. Aloittaminen on tuntunut samalta kuin pystysuoran vuorenseinämän tuijottaminen maankamaralta käsin: kuka hullu tuonne muka kiipeää? Ja silti, on kiivettävä, on pakko. Aivan niin kuin kuvittelen lumivuohienkin kokevan, vaikka ulkopuolisen silmin koko touhu näyttää täysin järjettömältä.

Niin, miksi ihmeessä editoimisesta pitää tehdä niin iso numero?

Koska tämä vaihe määrittää, tuleeko tästä kirjasta hyvä, loistava vai keskinkertainen. Haluan, että tästä tulee loistava kirja. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.

Kaikki ensimmäisen version lukeneet ovat olleet vakuuttuneita käsikirjoituksen potentiaalista. Potentiaalin mukana tulee kuitenkin aina pelko: mitä jos sössin tämän? Mitä jos osasin tähän pisteeseen asti, mutten enää tästä eteenpäin? Pelon taustalla polttelee suoranainen velvollisuus tehdä tarinalle ja hahmoille oikeutta. (Hassua kyllä, omasta mielestä mikään tästä ei tunnu lainkaan itsekkäältä, vaikka tietenkin se on. Minähän olen keksinyt kaiken. Ei siitä kukaan muukaan tule ottamaan kunniaa.)

Juon kahvia. (Nykyisin myös teetä, sillä elimistöni on alkanut kieltäytyä niistä kofeiinimääristä, jotka ennen olivat ihan tavallisia.) Kävelen huonetta edestakaisin ja höpöttelen itsekseni. Mystisiä muistilappuja löytyy vähän sieltä sun täältä: siiveniskut ajan määreenä. Pesen hiukset varmuuden vuoksi kolmeen kertaan, kun en  sampoon huuhtouduttua enää muista, pesinkö ne jo kerran vai en.

Ja kaiken tämän teksti menee eteenpäin. Raivostuttavan pienin askelin, mutta kuitenkin. Jokainen nytkähdys ja loksahdus aiheuttaa käsittämättömän suurta riemua.

Voin vain kuvitella, mitä läheiseni tästä tuumivat. Siellä se taas kopsuttaa ylös vuorta. Toivottavasti ei tipu.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail