Browsed by
Tag: kirjailijan työ

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Comments 0 Comment

Vielä eilen harkitsin tosissani osallistumista elämäni ensimmäiseen nanoon, jossa kirjoitetaan kuukaudessa vähintään 50k sanaa uutta romaanikäsikirjoitusta. Tarkoitukseni oli huijata sen verran, että kirjoittaisin jo aloittamani käsikirjoituksen loppuun. Siitä puuttuu juuri vaadittavat 50k sanaa – täydellistä!

Päätin kuitenkin toisin. Tässä kolme syytä, miksi nano ei ole aina hyvä idea.

1. Liian tiukka deadline tuottaa vain epäonnistumista

Minulla on tapana asettaa itselleni naurettavia aikatauluja ja sitten ahdistun, kun en ihmeellistä kyllä pysykään niissä. Hyppään pää edellä projekteihin tavoitellen ihanaa tehokkuuden ja aikaan saamisen kokemusta, mutta rima on niin korkealla, että ainoastaan petyn itseeni. Tajusin, että Nanosta tulisi minulle hyvin suurella todennäköisyydellä juuri tällainen projekti. Pointti ei olisi se, että saisin kässärin valmiiksi, vaan se että saisin sen valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

2. Joskus on hyvä kirjoittaa hitaasti

Nykyinen käsikirjotukseni on toistaiseksi syntynyt varsin vähällä pusertamisella. Kirjoitan paljon käsin ja siirrän sitten syntyneet pätkät koneelle, täydennän ja järjestelen. Aloittaessani en ollut lainkaan varma rakenteesta ja juonenkulusta, mutta pikkuhiljaa molemmat ovat alkaneet hahmottua. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että uusiksi kirjoittaminen olisi merkki epäonnistumisesta, edellisen kirjan kohdalla hätäilin silti vähän liikaa. Tällä kertaa haluan antaa itselleni enemmän aikaa selvittää, mihin kässäri on oikein menossa.

3. Ei tarvitse

Kässärini valmistuu joka tapauksessa. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että kirjoittaminen on päivätyöni. Minulla on kustannussopimus ja apuraha, aikataulusta on jo sovittu eri tahojen kanssa. Lisäksi olen kirjoittanut jo sen verran monta romaania, että luotan prosessiin. En siis usko, että nanon selättäminen toisi minulle mitään muuta kuin tunteen siitä, että selätinpäs nanon. Ja kuten ensimmäisessä kohdassa tuli ilmi, sellaisen tunteen metsästäminen johtaa kohdallani hankaluuksiin.

En missään nimessä halua mollata kenenkään osallistumista nanoon. Nanon tarkoitus on madaltaa kynnystä kirjoittaa romaani ja on mahtavaa, että se toimii monille juuri niin. Ymmärrän hyvin, miksi niin moni innostuu tästä haasteesta – olen itsekin rykäissyt romaanikässärin reilussa kuukaudessa ja  muistelen edelleen kaiholla sitä euforiaa, jota moinen heittäytyminen tuotti. Deadline auttaa järjestämään aikaa kirjoittamiselle ja vertaistuki helpottaa jaksamista. Toivotan kaikille nanoilijoille hurjasti tsemppiä urakkaan.

Tämä kirjoitus on suunnattu itseni kaltaisille suorittajille – meille, joita kaikenlaiset haasteet kannustavat tekemään entistä enemmän vaikka pitäisi pikemminkin vähentää ja hidastaa ja opetella sanomaan ei. Some on niin täynnä kaikenlaista kannustusta tarttumaan toimeen, että välillä unohtuu, ettei se ole kaikkien ongelma – itse kaipaisin sitä, että somessa näkyisi enemmän hitaus, keskeneräisyys ja pysähtyminen Ja luovuttaminen – välillä se on nimittäin parasta ja rohkeinta mitä voi tehdä.

Romaanin kirjoittamisessa ei ole kyse mistään itsensä ylittämisestä, vaikka siitä usein kuuleekin puhuttavan niin. Ainakin minulle kirjoittaminen on itsensä kohtaamista, tila, jossa ei tarvitse olla yhtään enempää kuin on. Sanonkin siis: on ihan ok olla osallistumatta nanoon. Osallistumatta jättäminen ei tee kenestäkään huonoa kirjoittajaa.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Comments 0 Comment

Tätä kirjoitettaessa Aistienvartija on toivon mukaan lähtenyt painoon. Tällä viikolla kävimme vielä läpi vedoksia ja kansitekstejä, painon deadline oli perjantaina. Valmiin kirjan pitäisi putkahtaa maailmaan viimeistään 29.9. Hel-YA!-tapahtumassa.

En ole koskaan ollut kirjan jälkeen yhtä väsynyt kuin nyt. Deadlineni oli kesäkuun lopussa, minkä jälkeen minun oli tarkoitus jäädä lomalle. Silloin minulle sanottiin sanat, joita en olisi halunnut kuulla: käsikirjoitukselle voisi vielä tehdä jotain. Tiesin, että se piti paikkansa, mutta en silti kuullut sitä mielelläni. Jännite uupuu, yksi kustannustoimittaja sanoi. Päähenkilö kaipaa vielä jotain lisää, sanoi toinen. Vakavia ongelmia siis. Loma sai jäädä. Sain lopulta lähes kuukauden lisäaikaa, ja tuon kuukauden aikana mylläsin etenkin viimeisen neljänneksen perusteellisesti läpi.

Voisi kuvitella, että viiden kirjan jälkeen jo tietäisin mitä olen tekemässä ja prosessi toimisi sutjakasti – näin ei kuitenkaan ole. Tuntuu siltä, että tieto kasvaa koko ajan enemmän kuin taito, minkä takia on tietoisempi paitsi tekstin puutteista, myös erilaisista vaihtoehdoista. On helpompaa kirjoittaa, jos mielessä on vain yksi tapa kertoa tarina. Se ei välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen, mutta ainakin kirjoittajalla on varma olo tekemisestään.

Prosessini on muuttunut varsin paljon Susirajan ajoista. Kirjoitan nykyään palapelimäisesti, mikä parhaimmillaan tuottaa tarkkanäköisiä, kiteytyneitä kohtauksia, mutta vastaavasti rakenne leviää helpommin käsiin. Niin kävi tälläkin kertaa. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että aikaa oli vähän ja päähenkilö eri kuin ensimmäisessä kirjassa. Tai että mielessäni oli kaikenlaisia kunnianhimoisia ajatuksia kerrontatavoista, jotka heijastelevat mielen sisäistä epälineaarisuutta.

Pitää myös tunnustaa, että sarjojen kakkososat ovat minulle vaikeita. VAIKEITA. Oma sisäinen dramaturgiani toimii niin, että on helppo aloittaa ja helppo lopettaa, mutta kaikki siinä välissä onkin hankalampaa.

En voi kuitenkaan sanoa vaipuneeni missään vaiheessa täydelliseen epätoivoon. Tiesin, että haluamani romaani piileskelee jossakin, minun täytyi vain kaivaa se esiin kaiken teksti- ja ajatusmassan alta. Poistin lopulta kokonaisen luvun ja useita kohtauksia. Kirjoitin vähän lisää vahvistamaan pääjuonta ja motivaatioita. Monet tekstipätkät hakivat oikeaa kohtaa aivan viime metreille asti.

Itse tarina ei muuttunut. Tein saman kuin ennen, mutta paremmin. Palauttaessani viimeistä versiota tunsin onnistuneeni korjaamaan useita ongelmia, mutta en ollut varma riittikö se. Jännitin lomalta palaavan kustanustoimittajan kommentteja.

”Tää on parantunu kauttaaltaan, jotenkin terävöityny. Sun heinäkuu meni pilalle, mutta se kannatti. Nyt tästä tuli tosi hyvä kirja.” Juuri tismalleen sen halusin kuulla.

Ei ole tietenkään väliä, miten kirja syntyy. Onko kirjoittaminen ollut helppoa vai vaikeaa, hidasta tai nopeaa. Väitän, ettei lukija usein edes pysty näkemään sitä tekstistä. Mutta vähitellen olen alkanut ajatella, että ehkä ihan kaikkea ei aina tarvitse ajatella lukijan kannalta, että omalla sisäisellä prosessilla on arvo, joka ei liity millään tavalla lopputulokseen. Aion siis antaa itselleni aikaa levätä ja yrittää parhaani mukaan olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan, pidettiin Aistienvartijasta tai ei.

 

Loppuun huomio: Muistojenlukijan painosta ei ole enää hirveästi jäljellä. Kehotan kaikkia teitä, jotka haluatte omistaa koko trilogian, ostamaan ensimmäisen osan nyt, eikä vasta myöhemmin. Paperikirjan elinkaari on nykyään lyhyt. Vuoden päästä Väki 1:stä ei todennäköisesti saa enää mistään, eikä uutta painosta yleensä oteta vain siksi, että sarjasta olisi vielä ilmestymässä osia.

 

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Romanien kansallispäivä: miten päädyin kirjoittamaan romaneista ja mitä olen oppinut

Romanien kansallispäivä: miten päädyin kirjoittamaan romaneista ja mitä olen oppinut

Comments 0 Comment

Tänään vietetään romanien kansallispäivää. Ajattelinkin siis kertoa vähän siitä, miten päädyin kirjoittamaan romaneista ja minkälaisia asioita olen oppinut.

Miksi kirjotan romaneista?

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, ettei kukaan ystävistäni tai sukulaisistani ole romani. Itse asiassa romanit ovat aina näyttäytyneet minulle vieraina. Muistan lapsena kutsuneeni hameisiin pukeutuneita naisia prinsessoiksi, jolloin äitini joutui selittämään minulle, etteivät he ole kuninkaallisia vaan romaneita.

Kiinnostukseni romanien yhteiskunnalliseen asemaan heräsi vaihtovuoden aikana. Hengailin Dublinissa hyvin eurooppalaisissa porukoissa ja opiskelin myös eurooppalaisuutta käsitteleviä kursseja. Noihin aikoihin puhuttiin paljon romanikerjäläisistä, joita oli alkanut näkyä katukuvassa sen jälkeen, kun Romania ja Bulgaria olivat liittyneet EU:n jäseniksi. Ihmeteltiin, mitä heille pitäisi tehdä – eivätkö he vain voisi palata sinne mistä tulivat?

Eräs romanialainen tuttuni yritti selittää tilannetta: You have to understand, they are not like us. Lause jäi elämään päähäni. En uskonut, että hän olisi sanonut niin mistään muusta ihmisryhmästä. Mitä hän siis tarkoitti? Ja mitä oikeastaan tiesin romaneista?

Pari vuotta myöhemmin löysin itseni Vuosaaresta. Naapurissa asui romaniperhe, joka parkkeerasi aina autonsa rapun eteen ja joiden asunnosta saattoi kesäisinä iltoina kuulua mahtavaa laulua. Jossain vaiheessa tajusin, että aikaisemmat tarinaideani muistoista, linnuista ja köyhyydestä olivat ottaneet uuden muodon ja haaveilinkin romaneista kertovan romaanin kirjoittamisesta.

Ajatus pelotti minua. En uskonut, että tietoni tai taitoni riittäisivät, mutta kuin korkeampien voimien toimesta silmiini osui mainos: Helsinki Summer Schoolissa pidettäisiin kurssi Euroopan romanien historiasta ja nykytilanteesta. Kurssi osoittautui Väen kannalta ratkaisevaksi. Tiedon karttuessa aloin nähdä koko ajan selvemmin, että romaneiden sijaan kirja kertoisikin itseni kaltaisista ihmisistä: meistä valtaväestön edustajista, jotka olemme sokeita etuoikeuksillemme. Halusin näyttää, millaisia normeja eurooppalaisuuteen liittyy.

Kurssin lisäksi luin kirjoja ja lehtiartikkeleita sekä seurasin erilaisia romaniasioihin keskittyviä ja romaneiden ylläpitämiä sometilejä. Seuraavaksi kerron kolme asiaa, jotka yllättivät eniten.

1. Monimuotoisuus

Tämän ei tietenkään olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta se tuli. Romanit elävät niin monen eri valtion ja kulttuurin sisällä, että välillä tuntuu absurdilta puhua romaneista yhtenäisenä kansana. Osa romaneista elää vahvasti perinteiden mukaan, osa taas valtakulttuurissa. Lisäksi eri romaniryhmät voivat omata hyvinkin erilaisia perinteitä samankin valtion sisällä.

2. Vähäosaisuus

En ennen ollut tajunnut, että Euroopassa on ihmisiä, jotka syntyvät ja kuolevat kaatopaikalla. Heitä kuitenkin on. Heillä ei ole vettä, vessaa eikä kunnollista kattoa tai lattiaa. Lisäksi osassa Euroopan maista noin kolmasosa romaneista on lukutaidottomia. Onko siis ihme, että monet romanit etsivät parempaa elantoa ulkomailta?

On toki muistettava, etteivät suinkaan kaikki romanit ole köyhiä. He ovat menestyneet paitsi perinteisillä romanialoilla kuten musiikissa ja kaupankäynnissä, myös korkeakoulutetuissa hommissa.

3. Sorron historia

Romanien holokaustista käytetään sanaa porajmos. Yllätyin siitä, miten suuri osuus Euroopan romaneista joutui joukkomurhan uhriksi: arviot vaihtelevat neljäsosan ja puolen väestön välillä. Voi vain kuvitella, miten kauaskantoiset seuraukset tragedialla on ollut, varsinkin kun romanit joutuvat edelleen taistelemaan tapahtumien tunnustamisen puolesta.

Romanien sorto ei tietenkään alkanut toisesta maailmansodasta: heidän elämäänsä ja oikeuksiaan on rajoitettu jo vuosisatoja sitten erilaisilla lainsäädännöillä. Romaneja on karkotettu, heidän tappamistaan ei ole välttämättä pidetty rikoksena ja esimerkiksi Romaniassa romaneita pidettiin orjina 1300-luvulta aina 1800-luvun puoliväliin asti.

 

Mikäli haluat tukea vähäosaisia romaneita, voit tehdä lahjoituksen esimerkiksi Helsingin Diakonissalaitoksen päiväkeskus Hirundolle.

 

Kirjoja
Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia (SKS)
István Pogány: Romanien ahdinko ja ihmisoikeudet (Like)
Kiba Lumberg: Memesa-trilogia (Sammakko)

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Vuosi 2017 – Väkeä ja väsymistä

Vuosi 2017 – Väkeä ja väsymistä

Comments 0 Comment

Alkuvuodesta on tavallista tehdä kokoava päivitys edellisen vuoden tapahtumista. Tässä tulee omani.

Vuonna 2017

  • Muistojenlukija ilmestyi
  • Kesytön ja Uhanalainen ilmestyivät Kiinassa
  • Kirjoitin gradun ja suoritin opintoja
  • Valmistuin valtiotieteiden maisteriksi
  • Sain vihreän vyön karatessa
  • Kirjoitin Väki 2:n ensimmäisen version
  • Matkustin Romaniaan
  • Aloin seurustella
  • Koirani kuoli
  • Luin 20 kirjaa
  • Jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi
  • Ja myös: väsyin todella pahasti

Olen jo pitkään suorittanut asioita aikamoista tahtia, ja joka vuoden lopussa olen luvannut itselleni, että ensi vuonna otan rennommin. En koskaan ota. Paitsi että nyt on oikeasti pakko.


Syksyn aikana oli parikin hetkeä, jolloin havahduin todellisuuteen. Annoin eräälle lehdelle puhelinhaastattelun. Toimittaja kyseli taustojani ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Sä siis olet suorittanut kandin- ja maisterintutkinnot samaan aikaan kun olet kirjottanut viisi romaania?” Tunnustin, että näin on. Se kuulosti ensimmäistä kertaa omaankin korvaani paljolta.

Marraskuussa kirjailijakaverini esitteli minut bileissä toiselle kirjailijalle sanomalla: ”Tässä on Elina, Elina kirjottaa hurjaa tahtia, se on ihan kone!” Se oli tietenkin kehu, mutta samaan aikaan jokin lauseessa häiritsi minua. Totuus nimittäin on, että minä en ole kone. Tai en ainakaan halua olla: luovan työn ei kuulu olla pelkkää mekaanista liukuhihnatuotantoa.

Asia on nimittäin niin, etten ole koskaan ajatellut kirjoittavani erityisen nopeasti tai paiskivani muutenkaan hurjan paljon töitä. Pikemminkin olen ajatellut että näin kuuluu tehdä, että tämä on normaalia – että ehkä muut osaavat tehdä saman verran asioita lyhyemmässä ajassa ja siksi välillä tuntuu, ettei koskaan ole vapaata. Ajatus lomasta tai tauosta on tuntunut lähes mahdottomalta: silloinhan kaikki muut porhaltavat ohi ja minä unohdun. Tai ideat karkaavat eivätkä enää palaa. Tai sitten huomaan, etten yksinkertaisesti osaa olla tekemättä mitään: kilpaurheileminen piti huolen, etten ole oikeastaan koskaan edes kokeillut  toimettomuutta.

Olen myös pelännyt lomalla viimein huomaavani, miten väsynyt todellisuudessa olen, ja tauon venyvän hyvin pitkäksi.

Nämä eivät ole asia, josta kannattaisi olla erityisen ylpeä – mitkään yllä mainituista. Itsensä ajaminen loppuun ei ole mikään sankarillinen uroteko. Se, ettei osaa antaa itsensä levätä ei ole hienoa.

Ensimmäiset vuodet kirjailijana jaksaa silkalla alkuinnostuksella. Sen jälkeen saattaakin tehdä tiukempaa. Realiteetit iskevät niskaan. Ura ei olekaan tasaisesti ylöspäin nouseva käyrä, vaan alkumenestyksen jälkeen tulee helposti tasaisempi vaihe. Omat odotukset nousevat, mutta lukijamäärät eivät välttämättä niiden mukana.

Sitten on tietenkin se, että kirja-alalla on tapahtunut paljon vuosien 2012 ja 2017 välillä. Kollegoita on hävinnyt viereltä. Uusia on tullut tilalle entistä tiukempaan tilanteeseen. On ollut hätkähdyttävää nähdä, miten paljon vähemmän kirjoista kirjoitetaan, miten paljon vähemmän niitä myydään ja miten paljon pienempi osa niistä pääsee kirjakauppojen hyllyille. Näin jälkikäteen voi sanoa, etten Kesyttömän ilmestyessä osannut lainkaan tajuta, miten huikean hyvin kirja otettiin silloin vastaan, miten paljon siitä ilmestyi arvioita ja miten hyvin se myi korkeasta hinnastaan huolimatta.

Tällä en tarkoita sanoa, että työni olisi ihan perseestä tai etten pitäisi siitä enää. Pikemminkin olen viime aikoina yrittänyt miettiä, mitkä työskentelytapani kaipaisivat päivitystä, mitä virheellisiä käsityksiä minulla on itsestäni ja toisaalta tästä alasta. Syykin on selvä: painoin kevään ja kesän niin täysillä, että syksystä tuli kohtalaisen synkkä. Väsymisen tuntee yleensä silloin kun aikataulu vihdoin hellittää vähän. Odotin Väki 2:n kirjoittamista kuin kuuta nousevaa, mutta kun sitten vihdoin pääsin siihen käsiksi, huomasin aika pian, että takki oli pelottavan tyhjä. Olin älyttömän kriittinen itseäni kohtaan ja aloin kyseenalaistamaan myös Muistojenlukijassa tekemiäni ratkaisuja, vaikka samaan aikaan kaikki arviot olivat kiittäviä.

Pikkuhiljaa tajusin, etten selviäisi kässärin deadlinesta hengissä jos en hellittäisi kaikkien vaatimusten osalta. Olen siis syksystä lähtien antanut monien juttujen olla. Some on jäänyt päivittämättä. Maileihin olen vastannut laiskasti. Ei yksinkertaisesti ole ollut energiaa ylimääräiseen kommunikaatioon.

Tämä vuosi onkin otettava opetuksena. Pitää levätä. Pitää sanoa: fuck this shit ja olla tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Liikkua itsensä vuoksi ja lukea enemmän. Olla vähän äänekkäämpi niissä asioissa, jotka koen tärkeiksi – puhua enemmän ainakin kirjoista. Olla kiltti niille ihmisille, jotka ovat tärkeitä.

Silti: en kadu. 2017 oli tärkeä vuosi ja sen ansiosta 2018 tulee olemaan parempi. Jatkossa en vain aio enää teeskennellä olevani kone.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Viisi vuotta unelmaa

Viisi vuotta unelmaa

Comments 2 comments

Aika tarkalleen viisi vuotta sitten olin koditon ja kesätyötön  opiskelija. Olin palannut Irlannista yliopistovaihdosta kuukautta aikaisemmin, ja olin edelleen vähän pyörällä päästäni. Viimeisenä päivänäni Dublinissa olin käyttänyt jäljellä  olleen printtauskiintiöni käsikirjoituksen tulostamiseen. Olin kirjoittanut yhden liuskan mittaisen saatekirjeen, jossa kerroin hieman taustastani ja että käsikirjoitukseni on nuorille aikuisille suunnattua urbaania fantasiaa (en vielä silloin tiennyt paranormaalin romantiikan olemassaolosta). Huomasin vasta jälkikäteen, että tekstiin oli jäänyt typoja, mutta minulla ei ollut enää aikaa korjata niitä. Pakkasin nivaskan kuoreen ja vein sen postiin sydän oudon keveänä ja toiveikkaana.  Aivan vaihtoni alussa olin käynyt heittämässä kolikon toivomuskaivoon ja toivonut, että käsikirjoitukseni julkaistaisiin. Tiesin todennäköisyyksien olevan minua vastaan, mutta samaan aikaan koin helpotusta siitä, että yli puolentoista vuoden urakka oli ohi.

Seisoin kahvilan jonossa, kun puhelimeni soi. Numero oli tuntematon: ensimmäinen ajatukseni oli, että soittaja on puhelinmyyjä. Painoin silti vihreää luuria.

Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, mitä toisessa päässä oikein yritettiin minulle kertoa. Tämä oli Puhelu. Istuin alas.

Puhelun jälkeen istuin kahvilan pöydässä pitkän aikaa. Kustannustoimittaja oli luvannut laittaa minulle puhelun aikana sopimamme tapaamisen tiedot vielä sähköpostilla, ja tuota sähköpostia tuijotin koko loppupäivän. Se oli olemassa. Se tarkoitti, että puhelukin oli ollut totta.

Muistan nauraneeni ääneen ajatellessani, että toivomuskaivon täytyi oikeasti toimia.

Unelman toteutuminen voi olla aika suuri kriisi. Kun on keskittänyt kaiken enegian ja ajatukset jonkin asian tavoittelemiseen, sen yhtäkkinen saaminen muuttaa kaiken. Julkaistessani esikoiseni tiennyt, mitä odottaa. Toisilta asioilta odotin liikaa, toisilta taas liian vähän. Markkinoinnin resurssien vähyys yllätti, mutta samalla myös  viidakkorummun toimivuus. Samalla sain todistaa erilaisia reaktioita lähipiirissäni: osa ihmisistä oli aidosti iloisia puolestani, osa taas välinpitämättömiä, ehkä jopa kateellisia.

Aluksi tuntui tärkeältä määrittää, minkälainen kirjailija olen. Sopia johonkin lokeroon.  Nykyään ajattelen asiaa vain harvoin. Pari ensimmäistä vuotta googlasin omaa nimeäni lähes pakonomaisesti. Pelkäsin arvioiden lukemista, pelkäsin esiintymistä – oikeasti pelkäsin vain sitä, että urani loppuu kuin seinään.

Kirjailijuuden yhteydessä puhutaan usein alhaisesta tulotasosta ja epävarmuudesta. Omalla kohdallani tilanne on kuitenkin se, ettei toimeentulo ole ainakaan tähän mennessä ollut suuri ongelma.  En ole koskaan elänyt keskiluokkaista elämää, enkä ole oikeastaan koskaan olettanut pääseväni moisille tuloille. Voisi melkein sanoa, että köyhässä yksinhuoltajaperheessä kasvaminen toimi hyvänä valmentautumisena kirjailijan arkeen. Perinteinen toimistotyö on aina ollut minulle vieras ajatus.

Ura ei ole minulle itsestäänselvyys. Jotkut saattavat ehkä ihmetellä, miten jaksan edelleen innostua jokaisesta vähänkään positiivisesta uutisesta. ”Kyllä sä vielä totut siihen. Siitä tulee sulle samalla tavalla työtä kuin mitä muutkin tekee.”  Ei tähän totu, vastaan.  Edelleen päivittäin tekisi mieli mennä parvekkeelle ja huutaa: ”Mä tein sen, tajuatteko, mä olen parikymppinen siivooja-yksinhuoltajan tytär, ja mä tein sen!”

Kun julkaisee nuorena, oma kehitys sekä kirjoittajana että ihmisenä tulee julkiseksi; se on kaikkien arvioitavissa.  Olen iloinen, että olen saanut tehdä saman kustantajan kanssa töitä. He tietävät mistä tulen ja ovat kiinnostuneita siitä, mihin olen menossa.  Olemme juuri sopineet trilogian julkaisemisesta. Tämä tarkoittaa, että unelmani jatkuu ainakin vuoteen 2020 asti.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail