Browsed by
Avainsana: saatekirje

Viisi vuotta unelmaa

Viisi vuotta unelmaa

Aika tarkalleen viisi vuotta sitten olin koditon ja kesätyötön  opiskelija. Olin palannut Irlannista yliopistovaihdosta kuukautta aikaisemmin, ja olin edelleen vähän pyörällä päästäni. Viimeisenä päivänäni Dublinissa olin käyttänyt jäljellä  olleen printtauskiintiöni käsikirjoituksen tulostamiseen. Olin kirjoittanut yhden liuskan mittaisen saatekirjeen, jossa kerroin hieman taustastani ja että käsikirjoitukseni on nuorille aikuisille suunnattua urbaania fantasiaa (en vielä silloin tiennyt paranormaalin romantiikan olemassaolosta). Huomasin vasta jälkikäteen, että tekstiin oli jäänyt typoja, mutta minulla ei ollut enää aikaa korjata niitä. Pakkasin nivaskan kuoreen ja vein sen postiin sydän oudon keveänä ja toiveikkaana.  Aivan vaihtoni alussa olin käynyt heittämässä kolikon toivomuskaivoon ja toivonut, että käsikirjoitukseni julkaistaisiin. Tiesin todennäköisyyksien olevan minua vastaan, mutta samaan aikaan koin helpotusta siitä, että yli puolentoista vuoden urakka oli ohi.

Seisoin kahvilan jonossa, kun puhelimeni soi. Numero oli tuntematon: ensimmäinen ajatukseni oli, että soittaja on puhelinmyyjä. Painoin silti vihreää luuria.

Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, mitä toisessa päässä oikein yritettiin minulle kertoa. Tämä oli Puhelu. Istuin alas.

Puhelun jälkeen istuin kahvilan pöydässä pitkän aikaa. Kustannustoimittaja oli luvannut laittaa minulle puhelun aikana sopimamme tapaamisen tiedot vielä sähköpostilla, ja tuota sähköpostia tuijotin koko loppupäivän. Se oli olemassa. Se tarkoitti, että puhelukin oli ollut totta.

Muistan nauraneeni ääneen ajatellessani, että toivomuskaivon täytyi oikeasti toimia.

Unelman toteutuminen voi olla aika suuri kriisi. Kun on keskittänyt kaiken enegian ja ajatukset jonkin asian tavoittelemiseen, sen yhtäkkinen saaminen muuttaa kaiken. Julkaistessani esikoiseni tiennyt, mitä odottaa. Toisilta asioilta odotin liikaa, toisilta taas liian vähän. Markkinoinnin resurssien vähyys yllätti, mutta samalla myös  viidakkorummun toimivuus. Samalla sain todistaa erilaisia reaktioita lähipiirissäni: osa ihmisistä oli aidosti iloisia puolestani, osa taas välinpitämättömiä, ehkä jopa kateellisia.

Aluksi tuntui tärkeältä määrittää, minkälainen kirjailija olen. Sopia johonkin lokeroon.  Nykyään ajattelen asiaa vain harvoin. Pari ensimmäistä vuotta googlasin omaa nimeäni lähes pakonomaisesti. Pelkäsin arvioiden lukemista, pelkäsin esiintymistä – oikeasti pelkäsin vain sitä, että urani loppuu kuin seinään.

Kirjailijuuden yhteydessä puhutaan usein alhaisesta tulotasosta ja epävarmuudesta. Omalla kohdallani tilanne on kuitenkin se, ettei toimeentulo ole ainakaan tähän mennessä ollut suuri ongelma.  En ole koskaan elänyt keskiluokkaista elämää, enkä ole oikeastaan koskaan olettanut pääseväni moisille tuloille. Voisi melkein sanoa, että köyhässä yksinhuoltajaperheessä kasvaminen toimi hyvänä valmentautumisena kirjailijan arkeen. Perinteinen toimistotyö on aina ollut minulle vieras ajatus.

Ura ei ole minulle itsestäänselvyys. Jotkut saattavat ehkä ihmetellä, miten jaksan edelleen innostua jokaisesta vähänkään positiivisesta uutisesta. ”Kyllä sä vielä totut siihen. Siitä tulee sulle samalla tavalla työtä kuin mitä muutkin tekee.”  Ei tähän totu, vastaan.  Edelleen päivittäin tekisi mieli mennä parvekkeelle ja huutaa: ”Mä tein sen, tajuatteko, mä olen parikymppinen siivooja-yksinhuoltajan tytär, ja mä tein sen!”

Kun julkaisee nuorena, oma kehitys sekä kirjoittajana että ihmisenä tulee julkiseksi; se on kaikkien arvioitavissa.  Olen iloinen, että olen saanut tehdä saman kustantajan kanssa töitä. He tietävät mistä tulen ja ovat kiinnostuneita siitä, mihin olen menossa.  Olemme juuri sopineet trilogian julkaisemisesta. Tämä tarkoittaa, että unelmani jatkuu ainakin vuoteen 2020 asti.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail