Eilen vietettiin rasismin vastaista päivää. Sen kunniaksi pysähdyin miettimään, mitä oikeasti tiedän rasismista ja sen purkamisesta.

Aloitetaan ihan alusta: Olen valkoinen kirjailija. Olen kirjoittanut trilogian (Väki), jossa iso osa henkilöhahmoista on poceja eli people of color. Jo ennen varsinaisen kirjoitusprosessin alkua pohdin paljon sitä, onko minulla oikeutta kuvata sellaisia ihmisiä, joiden sortokokemuksiin minun on oman taustani takia vaikea ellei mahdoton samastua. Seurasin paljon erilaisia keskusteluja rasismista ja kulttuurisesta omimisesta etenkin amerikkalaisessa YA-kontekstissa. Päässäni pyöri paljon ajatuksia, mutta en ollut varma johtivatko ne silti mihinkään lopputulokseen. En vieläkään tiennyt, mikä olisi oikein ja mikä väärin. Kaipasin yksiselitteisempiä eli toisin sanoen helpompia vastauksia.

Viime kesänä liityin antirasistiseen lukupiiriin. Luimme yhdessä Layla F. Saadin teoksen Me And White Supremacy. Luimme kolme lukua viikossa, teimme niihin liittyvät kirjoitustehtävät ja keskustelimme yhdessä. Tänä vuonna jatkoimme piiriä etänä vähän erilaisella konseptilla. Olemme tähän mennessä kuunnelleet Ruskeiden tyttöjen Afrosuomen historiaa etsimässä -podcastia (suosittelen!) ja katsoneet Race, Identity & Belonging in the Nordic Countries -paneelikeskustelun (suosittelen myös!). Olemme keksineet itsellemme pieniä antirasistisia tekoja ja käyneet läpi, mitä kukin on tehnyt. (Tämä kirjoitus on muuten tämän viikon antirasistinen tekoni.)

En vieläkään ajattele tietäväni rasismista kaikkea tai edes hirveän paljon. Koe kuitenkin oppineeni asioita, ja siksi ajattelin jakaa listani kaikille.

1. Suomessa keskustelu on vielä alkutekijöissään.

Mitä enemmän asiasta luen, kuulen ja keskustelen, sitä selvemmin näen rasismin läpäisevän yhteiskunnan kaikki tasot. Silti julkinen keskustelu typistyy usein yksittäisiin tekoihin kuten joidenkin tiettyjen sanojen käyttöön. Välillä tulee mieleen, ettemme taida vielä riittävän laajalla rintamalla tietää, mitä rasismi on, eikä meillä myöskään ole riittävästi yhteistä sanastoa asiasta puhumiseen. Ei, rasismi ei ole syrjinnän synonyymi eikä sillä voi viitata muuhun kuin poceihin kohdistuvaan rotusortoon. Ja kuten huomaat, itsekin käytän tässä artikkelissa termiä poc, jolle ei löydy vielä suomen kielestä vastinetta – ”rodullistettu” antaa ymmärtää että ainoastaan poc-ihmiset ovat rodullistettuja, vaikka kaikkia ihmisiä katsotaan rodullistavan linssin läpi, ja ”ei-valkoinen” puolestaan arvottaa valkoiset standardiksi. Eli onhan tämä vähän hankalaa.

2. Puhutaan paljon rakenteista ilman että kunnolla selitetään, mitä ne ovat.

Kuten jo yllä toin esille, yksittäisten ihmisten ja tekojen sijaan huomion haluttaisiin siirtyvän rakenteisiin. Vaikka olen opiskellut yliopistossa sosiologiaa, minunkaan ei ole aina ihan helppo ymmärtää, mihin kaikkeen yhteiskunnallisilla rakenteilla viitataan. Siksi luulenkin, että pointti menee helposti monilta ihmisiltä ohi. Rakenteista puhutaan, kun halutaan viitata yhteiskunnassa vallitseviin suhteellisen pysyviin asioihin, jotka ovat yksilön tahdon ja suoran vaikutusvallan ulkopuolella. Rasismin kohdalla kyse on yleisesti omaksutuista mielikuvista, asenteista ja stereotypioista, jotka johtavat hyvin konkreettisiin seurauksiin pocien elämässä. Etninen profilointi, työllistymisongelmat, vähemmän mahdollisuuksia kouluttautua (koska olet esimerkiksi joutunut suomi 2 -opetukseen tai koska opinto-ohjaajan mielestä kuulut hoitoalalle)… Toisaalta kyse on myös siitä, mitä pidetään arvostettuna, kiinnostavana, tuttuna ja samastuttavana. Usein ajatellaan, että nämä olisivat puhtaasti yksilöllisiä mieltymyksiä, mutta näin ei ole.

3. Rasismissa ei ole kyse minusta, mutta olen silti osa ongelmaa.

Rasismi on valkoisten luoma rakenteellinen ongelma ja siksi sen purkaminenkin on meidän tehtävämme. Kyse ei ole minusta yksilönä ja ihmisenä, eikä ole mikään henkilökohtainen loukkaus sanoa, että valkoisuuteni antaa minulle etuoikeuksia tai että hyödyn rasismista. Ei myöskään ole kovin rohkeaa väittää, että minullakin on rasistisia asenteita, sillä ne ovat vahvasti sisäänrakennettuna kulttuuriin jossa elän. Yksi (joskaan ei todellakaan aukoton) keino tutkia omia ennakkoluulojaan on tehdä tämä Harvardin yliopiston kehittämä testi. Itse tein rotua koskevan osion ja sain tulokseksi, että suosin hieman valkoisia ihmisiä mustiin nähden – ei kovin yllättävää. Antirasismin tarkoituksena ei ole vapautua lopullisesti kaikista mahdollisista ennakkoluuloista (se kun ei onnistu), vaan opetella tulemaan tietoisemmaksi omasta kulttuurisesta ohjelmoinnistaan ja muuttaa toimintaansa niin, ettei se vahingoita poceja. jos riittävän moni toimii näin, vähitellen rakenteet purkautuvat.

4. Meidät valkoiset on opetettu ajattelemaan, että rodun näkeminen ja siitä puhuminen on paha asia.

Että juuri se on rasistista, vaikka todellisuudessa ”värisokeus” johtaa ainoastaan rasismin kieltämiseen ja täydelliseen hiljaisuuteen. On hyvä tajuta, ettei rotukeskustelussa ole kyse ihonväristä vaan niistä hyvin laajalle ulottuvista sosiaalisista merkityksistä, joita ihonväriin ja esimerkiksi hiuslaatuun liitetään. Meillä Suomessa ei vieläkään osata käyttää sanoja ”musta”, ”ruskea” ja ”valkoinen” ilman että se tuntuu jotenkin liian suoralta ja osoittelevalta. Puhumme mieluummin ”ulkomaalaistaustaisesta”, ”maahanmuuttajasta” ja ”kantasuomalaisesta” , vaikka todellisuudessa nämä ryhmät luokitellaan puhtaasti rodun perusteella.

5. Antirasismi on työlästä ja pelottavaa, ja siksi suurin osa valkoisista ei sitä harrasta.

Antirasismiin liittyy paljon epävarmuutta ja itsensä likoon laittamista. Jo pelkästään rasismin ajatteleminen on ikävää, ja vielä ikävämpää on tunnistaa itsessään niitä asenteita, jotka Kyllä, meillä kaikilla niitä taatusti on. Ei ole myöskään olemassa mitään manuaalia siitä kuinka toimia antirasistisesti niin, että kaikki eri tahot hyväksyvät sinut Hyväksi Ihmiseksi (TM). On helpompaa olla tekemättä mitään, sillä silloin ei tule myöskään tehneeksi virheitä. Meidän ei kuitenkaan kuulu saada lisäpisteitä siitä, että vastustamme rasismia. Kuten yllä jo sanoin, kyse ei ole meistä yksilöinä, vaan osana järjestelmää, ja usein meidän pitäisikin vaatia itseltämme vähän enemmän. Esimerkiksi kirjallisuuspiireissä ei riitä, että toteamme kerta toisensa jälkeen, että alalla nyt ei vain satu olemaan muita kuin valkoisia tekijöitä. Eikä myöskään riitä, että jätämme rasismista puhumisen poceille.

6. Kulttuurinen omiminen herättää paljon tunteita, mutta viime kädessä kyse on kunnioituksesta.

Ensinnäkin: valkoiset ihmiset ovat ryöstäneet ja tuhonneet pocien taidetta ja kulttuuria vuosisatojen ajan. Sama jatkuu edelleen. Voin vain kuvitella miltä tuntuu kun on ensin itse tullut tekijänä vähätellyksi ja sen jälkeen näkee, että joku valkoinen tekee saman asian huonommin alkuperän häivyttäen ja saa siitä rahaa ja arvostusta. Rap, katutanssilajit, useat erilaiset hius- ja pukeutumistyylit… Esimerkkejä löytyy hyvin paljon. Pitäisikö siis olla hyödyntämättä mitään toisesta kulttuurista tulevaa omassa luovassa työssään? Aika mahdotonta sekin. Tärkeää olisi miettiä miksi ja miten lainaamme ja yhdistelemme elementtejä. Me valkoiset olemme tottuneet siihen, että kaikki on meitä varten eikä meidän tarvitse nähdä sitä vaivaa, että ottaisimme selvää lainaamiemme asioiden historiasta tai niihin liittyvistä merkityksistä. Silloin kun kuitenkin teemme tuon työn, huomaamme usein alkavamme kohdella lainojamme paljon suuremmalla kunnioituksella. Meidän tulisi myös arvostaa taidetta ja kulttuuria sen alkuperäisessä ilmenemismuodossa eikä vain muokata kaikesta valkoista versiota. Toisin sanoen pitäisi hyväksyä se, ettei kaiken tarvitse olla aina helposti lähestyttävää.

7. Ideaali ja tosielämä eivät kohtaa, joten on parempi mennä tosielämän mukaan.

Jotkut vastustavat kaikenlaisia kiintiöitä ja pocien tietoista suosimista. Ideaalimaailmassa meidän ei tarvitsisikaan erikseen etsiä poc-esiintyjiä akateemisiin tapahtumiin tai vaikka kirjallisuusfestareille, mutta me emme elä ideaalimaailmassa. Tietoisia toimia tarvitaan niin kauan kuin rasismia on. Suomen kokoisessa maassa törmää siihen, että representaation kanssa joutuu tekemään kompromisseja. Aina ei löydy sitä kaikkein ihanteellisinta, ”oikeasta taustasta” tulevaa tyyppiä. On myös oltava realisti ja ymmärrettävä, että asiat etenevät hitaasti ja askel askeleelta. Panostukset ”ylemmillä tasoilla” (korkeakoulut, teknologiayritykset ym.) eivät juuri auta, jos pocit törmäävät esteisiin jo varhaisemmassa vaiheessa.