Browsed by
Tag: kirjoittaminen

Kymmenen asiaa kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, jotka olen oppinut kymmenessä vuodessa

Kymmenen asiaa kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, jotka olen oppinut kymmenessä vuodessa

Comments 0 Comment

Kalenteri kääntyy ja se tarkoittaa myös, että kymppijuhlavuoteni tulee päätökseen. Sen kunniaksi listaan nyt kymmenen asiaa, jotka olen oppinut tähän mennessä.

  1. Ei ole oikeita tai vääriä tapoja kirjoittaa ja kirjoittaa voi hyvin monella eri tavalla. Innostuneesti, ahdistuneesti, lyhyissä pätkissä, maratooneina. Kerralla valmiiksi tai tuhat kertaa muokaten. On aina parempi kirjoittaa tavalla joka tuntuu mahdolliselta kuin olla kirjoittamatta. On ihan normaalia, ettei kaikesta nauti. Yleensä lukijoilla ei ole hajuakaan, miten joku teksti on tuotettu – se ei näy lopputuloksessa.
  2. Plagiointi, piratismi ja muu luvaton käyttö on olematon ongelma siihen verrattuna, että yleensä ihmiset eivät halua lukea kaunokirjallista tekstiä edes ilmaiseksi.
  3. Kirjan ilmestyminen ei ole koskaan sellaista kuin sen kuvittelee olevan. Joka kerta odottaa, mitä tapahtuu, ja vastaus on, ettei lopulta kauheasti mitään. Tällä en oikeastaan tarkoita edes sitä, ettei kirjallisuus saa nykyään paljoakaan mediahuomiota – kaikenlaista härdelliä voi olla myös valtamedian katveessa. Suhtautuminen omaan tekstiin ja itseen pysyy kuitenkin samana huolimatta siitä, miten kirjaan reagoidaan. Jos pidät itseäsi paskana kirjoittajana, ei julkaiseminen muuta asiaa, ja päinvastoin.
  4. Kollegat ovat paras tuki ja turva. Toisin kuin alhoissa kuvittelee, he ovat myös paras vastalääke kateudelle, katkeruudelle ja alemmuudentunteelle. Mitä haavoittuvaisempi heidän kanssaan uskaltaa olla, sitä enemmän heiltä saa.
  5. Kauneus, laihuus, valkoisuus, keskiluokkaisuus ja nuoruus myyvät kirjallisuutta siinä missä kaikkea muutakin tässä maaailmassa.
  6. Kustantamo, media ja muut tahot eivät varsinaisesti ole puolellasi. Heidän tehtävänsä ei ole auttaa, kouluttaa tai tukea kirjailijaa, vaikka joinain onnekkaina hetkinä niin voi käydäkin. Joudut opettelemaan asiat itse, valitettavan usein kantapään kautta, ja huolehtimaan omista oikeuksistasi.
  7. Sosiaalinen media on sekä ystävä että vihollinen. Aika usein kuitenkin vihollinen.
  8. Täysipäiväiseksi kirjailijaksi jättäytyminen ei ole niin mahdotonta kuin sanotaan, mutta se ei myöskään tee onnelliseksi. Useimmat eivät jää vapaaksi taiteilijaksi siksi, että heillä on tietty elintaso ja turvallisuudentunne, josta he haluavat pitää kiinni. Se ei missään nimessä ole huonoa tai moitittavaa, vaan jopa tosi fiksua – etenkin, jos on perhettä. Usein tällaisen valinnan tehneet ihmiset ajattelevat, että kun he vain saisivat enemmän aikaa kirjoittamiseen, he nauttisivat siitä ja koko elämästään enemmän. Näin se ei kuitenkaan toimi. On iso ero kirjoittaa vapaa-aikana ilokseen kuin tehdä sillä toimeentulonsa.
  9. Rima sille, mikä tekee tyytyväiseksi, nousee koko ajan. Se kertoo kehittymisestä, mutta sitä kannattaa myös varoa.
  10. Parasta on kirjoittaminen, ei kirjailijuus. Mikään muu osa tässä työssä ei tule koskaan olemaan yhtä tyydyttävää, nautinnollista, opettavaista ja tärkeää kuin itse kirjoittaminen. Se on myös se osa, joka ei ole riippuvainen kenestäkään muusta kuin itsestäsi. Olit siis sitten julkaistu tai vielä julkaisematon kirjoittaja – keskity kirjoittamiseen.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Comments 0 Comment

Vielä eilen harkitsin tosissani osallistumista elämäni ensimmäiseen nanoon, jossa kirjoitetaan kuukaudessa vähintään 50k sanaa uutta romaanikäsikirjoitusta. Tarkoitukseni oli huijata sen verran, että kirjoittaisin jo aloittamani käsikirjoituksen loppuun. Siitä puuttuu juuri vaadittavat 50k sanaa – täydellistä!

Päätin kuitenkin toisin. Tässä kolme syytä, miksi nano ei ole aina hyvä idea.

1. Liian tiukka deadline tuottaa vain epäonnistumista

Minulla on tapana asettaa itselleni naurettavia aikatauluja ja sitten ahdistun, kun en ihmeellistä kyllä pysykään niissä. Hyppään pää edellä projekteihin tavoitellen ihanaa tehokkuuden ja aikaan saamisen kokemusta, mutta rima on niin korkealla, että ainoastaan petyn itseeni. Tajusin, että Nanosta tulisi minulle hyvin suurella todennäköisyydellä juuri tällainen projekti. Pointti ei olisi se, että saisin kässärin valmiiksi, vaan se että saisin sen valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

2. Joskus on hyvä kirjoittaa hitaasti

Nykyinen käsikirjotukseni on toistaiseksi syntynyt varsin vähällä pusertamisella. Kirjoitan paljon käsin ja siirrän sitten syntyneet pätkät koneelle, täydennän ja järjestelen. Aloittaessani en ollut lainkaan varma rakenteesta ja juonenkulusta, mutta pikkuhiljaa molemmat ovat alkaneet hahmottua. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että uusiksi kirjoittaminen olisi merkki epäonnistumisesta, edellisen kirjan kohdalla hätäilin silti vähän liikaa. Tällä kertaa haluan antaa itselleni enemmän aikaa selvittää, mihin kässäri on oikein menossa.

3. Ei tarvitse

Kässärini valmistuu joka tapauksessa. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että kirjoittaminen on päivätyöni. Minulla on kustannussopimus ja apuraha, aikataulusta on jo sovittu eri tahojen kanssa. Lisäksi olen kirjoittanut jo sen verran monta romaania, että luotan prosessiin. En siis usko, että nanon selättäminen toisi minulle mitään muuta kuin tunteen siitä, että selätinpäs nanon. Ja kuten ensimmäisessä kohdassa tuli ilmi, sellaisen tunteen metsästäminen johtaa kohdallani hankaluuksiin.

En missään nimessä halua mollata kenenkään osallistumista nanoon. Nanon tarkoitus on madaltaa kynnystä kirjoittaa romaani ja on mahtavaa, että se toimii monille juuri niin. Ymmärrän hyvin, miksi niin moni innostuu tästä haasteesta – olen itsekin rykäissyt romaanikässärin reilussa kuukaudessa ja  muistelen edelleen kaiholla sitä euforiaa, jota moinen heittäytyminen tuotti. Deadline auttaa järjestämään aikaa kirjoittamiselle ja vertaistuki helpottaa jaksamista. Toivotan kaikille nanoilijoille hurjasti tsemppiä urakkaan.

Tämä kirjoitus on suunnattu itseni kaltaisille suorittajille – meille, joita kaikenlaiset haasteet kannustavat tekemään entistä enemmän vaikka pitäisi pikemminkin vähentää ja hidastaa ja opetella sanomaan ei. Some on niin täynnä kaikenlaista kannustusta tarttumaan toimeen, että välillä unohtuu, ettei se ole kaikkien ongelma – itse kaipaisin sitä, että somessa näkyisi enemmän hitaus, keskeneräisyys ja pysähtyminen Ja luovuttaminen – välillä se on nimittäin parasta ja rohkeinta mitä voi tehdä.

Romaanin kirjoittamisessa ei ole kyse mistään itsensä ylittämisestä, vaikka siitä usein kuuleekin puhuttavan niin. Ainakin minulle kirjoittaminen on itsensä kohtaamista, tila, jossa ei tarvitse olla yhtään enempää kuin on. Sanonkin siis: on ihan ok olla osallistumatta nanoon. Osallistumatta jättäminen ei tee kenestäkään huonoa kirjoittajaa.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Comments 0 Comment

Tätä kirjoitettaessa Aistienvartija on toivon mukaan lähtenyt painoon. Tällä viikolla kävimme vielä läpi vedoksia ja kansitekstejä, painon deadline oli perjantaina. Valmiin kirjan pitäisi putkahtaa maailmaan viimeistään 29.9. Hel-YA!-tapahtumassa.

En ole koskaan ollut kirjan jälkeen yhtä väsynyt kuin nyt. Deadlineni oli kesäkuun lopussa, minkä jälkeen minun oli tarkoitus jäädä lomalle. Silloin minulle sanottiin sanat, joita en olisi halunnut kuulla: käsikirjoitukselle voisi vielä tehdä jotain. Tiesin, että se piti paikkansa, mutta en silti kuullut sitä mielelläni. Jännite uupuu, yksi kustannustoimittaja sanoi. Päähenkilö kaipaa vielä jotain lisää, sanoi toinen. Vakavia ongelmia siis. Loma sai jäädä. Sain lopulta lähes kuukauden lisäaikaa, ja tuon kuukauden aikana mylläsin etenkin viimeisen neljänneksen perusteellisesti läpi.

Voisi kuvitella, että viiden kirjan jälkeen jo tietäisin mitä olen tekemässä ja prosessi toimisi sutjakasti – näin ei kuitenkaan ole. Tuntuu siltä, että tieto kasvaa koko ajan enemmän kuin taito, minkä takia on tietoisempi paitsi tekstin puutteista, myös erilaisista vaihtoehdoista. On helpompaa kirjoittaa, jos mielessä on vain yksi tapa kertoa tarina. Se ei välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen, mutta ainakin kirjoittajalla on varma olo tekemisestään.

Prosessini on muuttunut varsin paljon Susirajan ajoista. Kirjoitan nykyään palapelimäisesti, mikä parhaimmillaan tuottaa tarkkanäköisiä, kiteytyneitä kohtauksia, mutta vastaavasti rakenne leviää helpommin käsiin. Niin kävi tälläkin kertaa. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että aikaa oli vähän ja päähenkilö eri kuin ensimmäisessä kirjassa. Tai että mielessäni oli kaikenlaisia kunnianhimoisia ajatuksia kerrontatavoista, jotka heijastelevat mielen sisäistä epälineaarisuutta.

Pitää myös tunnustaa, että sarjojen kakkososat ovat minulle vaikeita. VAIKEITA. Oma sisäinen dramaturgiani toimii niin, että on helppo aloittaa ja helppo lopettaa, mutta kaikki siinä välissä onkin hankalampaa.

En voi kuitenkaan sanoa vaipuneeni missään vaiheessa täydelliseen epätoivoon. Tiesin, että haluamani romaani piileskelee jossakin, minun täytyi vain kaivaa se esiin kaiken teksti- ja ajatusmassan alta. Poistin lopulta kokonaisen luvun ja useita kohtauksia. Kirjoitin vähän lisää vahvistamaan pääjuonta ja motivaatioita. Monet tekstipätkät hakivat oikeaa kohtaa aivan viime metreille asti.

Itse tarina ei muuttunut. Tein saman kuin ennen, mutta paremmin. Palauttaessani viimeistä versiota tunsin onnistuneeni korjaamaan useita ongelmia, mutta en ollut varma riittikö se. Jännitin lomalta palaavan kustanustoimittajan kommentteja.

”Tää on parantunu kauttaaltaan, jotenkin terävöityny. Sun heinäkuu meni pilalle, mutta se kannatti. Nyt tästä tuli tosi hyvä kirja.” Juuri tismalleen sen halusin kuulla.

Ei ole tietenkään väliä, miten kirja syntyy. Onko kirjoittaminen ollut helppoa vai vaikeaa, hidasta tai nopeaa. Väitän, ettei lukija usein edes pysty näkemään sitä tekstistä. Mutta vähitellen olen alkanut ajatella, että ehkä ihan kaikkea ei aina tarvitse ajatella lukijan kannalta, että omalla sisäisellä prosessilla on arvo, joka ei liity millään tavalla lopputulokseen. Aion siis antaa itselleni aikaa levätä ja yrittää parhaani mukaan olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan, pidettiin Aistienvartijasta tai ei.

 

Loppuun huomio: Muistojenlukijan painosta ei ole enää hirveästi jäljellä. Kehotan kaikkia teitä, jotka haluatte omistaa koko trilogian, ostamaan ensimmäisen osan nyt, eikä vasta myöhemmin. Paperikirjan elinkaari on nykyään lyhyt. Vuoden päästä Väki 1:stä ei todennäköisesti saa enää mistään, eikä uutta painosta yleensä oteta vain siksi, että sarjasta olisi vielä ilmestymässä osia.

 

 Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Demin novellikilpailun saldoa

Demin novellikilpailun saldoa

Comments 0 Comment

Sain tässä kuussa kunnian toimia Demi-lehden novellikilpailun diktaattorina. Sain luettavakseni toimituksen valitsemat kymmenen finalistia, joista valitsin kärkikolmikon. Kilpailu oli hyvin suosittu, eikä ihme. Palkinnot ovat aika mukavat: voittajan novelli julkaistaan kuvitettuna lehdessä ja sen kirjoittaja saa lukulaitteen ja kirjapaketin. Myös kaksi muuta novellia saatetaan julkaista Demin toimesta.

Koska lehteen ei mahtunut kovin lajoja perusteluja tai pohdintaa muista kuin kärkikolmikon teksteistä, ajattelin esitellä kilpailun herättämiä ajatuksia blogipostauksen verran.

Finaalin ikäskaala oli 13-17-vuotta. Voisi ehkä luulla, että vanhemmilla kirjoittajilla olisi etulyöntiasema, mutta ei: sekä voittaja että toiseksi sijoittunut ovat 14-vuotiaita.

Yllätyin positiivisesti siitä, miten hyvin novellin muoto oli oikeastaan kaikilla finalisteilla hallussa. Pidän itse novellia äärimmäisen vaikeana lajina juuri siksi, että se vaatii riittävän yksinkertaisen idean ja uskallusta kiteyttää isoja asioita pieneen sanamäärään. Romaanissa on aikaa rakennella henkilöhahmoja, juonikuvioita ja maailmaa, mutta novelli on paljon armottomampi. Virheet pistävät heti esiin.

Koska kilpailun teemana oli ”Rajat rikki!”, odotukseni omaperäisyyden ja rohkeuden suhteen olivat korkealla. Teemat jakautuivat ehkä yllättävänkin tasaisesti: puolet novelleista käsitteli hlbt-asioita. Olin tästä iloinen, sillä kiinnostus ja ymmärrys aihetta kohtaan antavat toivoa nykyistä avakatseisemmasta ja hyväksyvämmästä yhteiskunnasta. Tekstien yhtenevyydet tekivät kuitenkin arvioimisesta vaikeaa.

Luettuani kaikki kymmenen finalistinovellia tiesin oikeastaan heti, mitkä kaksi taistelevat voitosta. Syy on hyvin yksinkertainen: molemmat olivat hyvin omaperäisiä, joskin täysin eri tavoilla. Toisessa huomio kiinnittyi huikeaan ideaan, toisessa taas hienoon, hiottuun tyyliin.

Kielellisesti novellit olivat jopa parempia kuin odotin. Muistan hämärästi omat teiniaikaiset tuskailuni ”oman äänen” löytymisen kanssa. Ne johtivat siihen, että yritin kirjoittaa aivan liian erikoisia virkkeitä. Tätä ongelmaa finalisteilla ei ollut.

Alla vielä muutamia yleisiä mieleen tulleita kehittämiskohtia, joiden kanssa kamppailevat varmasti monet muutkin kuin Demin kilpailuun osallistuneet – minä mukaan lukien.

Ongelma: Omaperäisyys

Mistä tietää, onko idea omaperäinen vai ei? Entä miten löytyy se kuuluisa oma ääni?

Ratkaisu: Tähän ei ole mitään kikkakolmosta, mutta mitä enemmän lukee, sitä paremmin ymmärtää, mitä kaikkea on jo olemassa ja miten erilaisin tavoin samankin idean voi toteuttaa. Lukeminen auttaa myös oman tyylin löytymiseen, mutta loppujen lopuksi se tulee vain kirjoittamalla. Mahdollisimman paljon ja mahdollisimman erilaisia tekstejä. Erityisesti runot auttavat. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että oman äänen löytymistä ei kannata ajatella liikaa: se on jatkuva, huomaamaton prosessi, jonka pakottaminen ei oikein ole edes mahdollista.

Ongelma: Lopetus

Novelli/muu teksti on melkein valmis, ja nyt se pitäisi kruunata upealla, hienolla, supermieleenpainuvalla lopulla. Mitä teen?

Ratkaisu: Finalisteissa oli useita hienoja lopetuksia, mutta useammin kuin kerran juuri loppua olisi voinut karsia. Nyrkkisääntö (jota tosin itse rikon aika usein) on, että kannattaa lopettaa heti, kun tarina eli siis sanottava loppuu.  Viimeisen virkkeen ei suinkaan pakko ole olla mikään filosofinen aforismi, joka tiivistää novellin temaattisen sisällön. Se tietenkin voi olla, mutta useimmiten on itse asiassa rohkeampi veto jättää loppuselittelyt sikseen. Luota siis siihen, että juuri kertomasi riittää.

Ongelma: Työstäminen

Olen kirjoittanut ensimmäisen version, jopa korjannut kirjoitusvirheet ja pilkut. Sanotaan aina, että tekstiä pitäisi työstää, mutta miten se oikeasti tapahtuu?

Ratkaisu: Monet finalistit olisivat hyötyneet vielä yhdestä työstökierroksesta. Työstäminen, jota kutsun usein editoinniksi, on taito, joka itselläni on kehittynyt huomattavasti vasta Susirajasta lähtien. Ei siis kannata huolestua, jos se ei tunnu heti luontevalta ja varmalta. Taidon kehittymistä auttaa paitsi omien, myös muiden tekstien arviointi ja muokkaaminen. Omilla teksteillään voi tehdä erilaisia kokeiluja (muista tallentaa aikaisemmat versiot!) ja katsoa, mitä esimerkiksi aikarakenteen rikkominen saa aikaan.

Kyse on siis siitä, että omaa tekstiään pitää osata katsoa kustannustoimittajan silmin. Pitää uskaltaa kysyä ilkeitä kysymyksiä:  miksi juoni lähtee liikkeelle juuri tästä kohdasta? Voisiko se alkaa vasta myöhemmin? Pysyykö jännite yllä? Eteneekö kerronta sopivalla tempolla? Onko tekstissä jotain turhaa? Toimiiko logiikka? Tunnenko henkilöhahmoni tarpeeksi hyvin, käyttäytyvätkö he itselleen uskollisesti? Itse yritän aina ajatella niin, että kaikki, mikä ei vie tarinaa eteenpäin, pitää karsia. (Tätäkin sääntöä rikon jatkuvasti.) Vasta tämän jälkeen alan kiinnittää enemmän huomiota kieleen ja yksityiskohtiin.

***

Kaiken kaikkiaan tuomarointiurakka oli hieno ja hyödyllinen. Olen kiitollinen, että sain lukea lahjakkaiden kirjoittajien tekstejä ja samalla nähdä, millaisia ajatuksia 13-17-vuotiaat ajattelevat tänään. Tuskin olin itse 15 vuotta sitten yhtä avarakatseinen – tai yhtä hyvä kirjoittaja.

Kiitos Demi-lehdelle ja kaikille osallistujille!Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Lumivuohista

Lumivuohista

Comments 2 comments

Tiedättehän lumivuohet? Ne söpöt eläimet, jotka kiipeilevät sorkillaan ylös alas pystysuoria vuorenseinämiä. Tarkoitan siis näitä kavereita:

(photo credit: It ain’t what you don’t know that gets you into trouble. It’s what you know for sure that just ain’t so. via photopin (license))

Viime päivät olen nimittäin ajatellut paljon lumivuohia. Ja tuntenut suurta sympatiaa. Samastun niihin nimittäin tällä hetkellä hyvin vahvasti.

Tällä hetkellä olen käsikirjoituksen kanssa prosessin kivuliaimmassa vaiheessa. Ensimmäisestä versiosta pitäisi työstää hohdokas toinen versio. Aloittaminen on tuntunut samalta kuin pystysuoran vuorenseinämän tuijottaminen maankamaralta käsin: kuka hullu tuonne muka kiipeää? Ja silti, on kiivettävä, on pakko. Aivan niin kuin kuvittelen lumivuohienkin kokevan, vaikka ulkopuolisen silmin koko touhu näyttää täysin järjettömältä.

Niin, miksi ihmeessä editoimisesta pitää tehdä niin iso numero?

Koska tämä vaihe määrittää, tuleeko tästä kirjasta hyvä, loistava vai keskinkertainen. Haluan, että tästä tulee loistava kirja. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.

Kaikki ensimmäisen version lukeneet ovat olleet vakuuttuneita käsikirjoituksen potentiaalista. Potentiaalin mukana tulee kuitenkin aina pelko: mitä jos sössin tämän? Mitä jos osasin tähän pisteeseen asti, mutten enää tästä eteenpäin? Pelon taustalla polttelee suoranainen velvollisuus tehdä tarinalle ja hahmoille oikeutta. (Hassua kyllä, omasta mielestä mikään tästä ei tunnu lainkaan itsekkäältä, vaikka tietenkin se on. Minähän olen keksinyt kaiken. Ei siitä kukaan muukaan tule ottamaan kunniaa.)

Juon kahvia. (Nykyisin myös teetä, sillä elimistöni on alkanut kieltäytyä niistä kofeiinimääristä, jotka ennen olivat ihan tavallisia.) Kävelen huonetta edestakaisin ja höpöttelen itsekseni. Mystisiä muistilappuja löytyy vähän sieltä sun täältä: siiveniskut ajan määreenä. Pesen hiukset varmuuden vuoksi kolmeen kertaan, kun en  sampoon huuhtouduttua enää muista, pesinkö ne jo kerran vai en.

Ja kaiken tämän teksti menee eteenpäin. Raivostuttavan pienin askelin, mutta kuitenkin. Jokainen nytkähdys ja loksahdus aiheuttaa käsittämättömän suurta riemua.

Voin vain kuvitella, mitä läheiseni tästä tuumivat. Siellä se taas kopsuttaa ylös vuorta. Toivottavasti ei tipu.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail