Alkuvuodesta on tavallista tehdä kokoava päivitys edellisen vuoden tapahtumista. Tässä tulee omani.
Vuonna 2017
- Muistojenlukija ilmestyi
- Kesytön ja Uhanalainen ilmestyivät Kiinassa
- Kirjoitin gradun ja suoritin opintoja
- Valmistuin valtiotieteiden maisteriksi
- Sain vihreän vyön karatessa
- Kirjoitin Väki 2:n ensimmäisen version
- Matkustin Romaniaan
- Aloin seurustella
- Koirani kuoli
- Luin 20 kirjaa
- Jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi
- Ja myös: väsyin todella pahasti
Olen jo pitkään suorittanut asioita aikamoista tahtia, ja joka vuoden lopussa olen luvannut itselleni, että ensi vuonna otan rennommin. En koskaan ota. Paitsi että nyt on oikeasti pakko.
Syksyn aikana oli parikin hetkeä, jolloin havahduin todellisuuteen. Annoin eräälle lehdelle puhelinhaastattelun. Toimittaja kyseli taustojani ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Sä siis olet suorittanut kandin- ja maisterintutkinnot samaan aikaan kun olet kirjottanut viisi romaania?” Tunnustin, että näin on. Se kuulosti ensimmäistä kertaa omaankin korvaani paljolta.
Marraskuussa kirjailijakaverini esitteli minut bileissä toiselle kirjailijalle sanomalla: ”Tässä on Elina, Elina kirjottaa hurjaa tahtia, se on ihan kone!” Se oli tietenkin kehu, mutta samaan aikaan jokin lauseessa häiritsi minua. Totuus nimittäin on, että minä en ole kone. Tai en ainakaan halua olla: luovan työn ei kuulu olla pelkkää mekaanista liukuhihnatuotantoa.
Asia on nimittäin niin, etten ole koskaan ajatellut kirjoittavani erityisen nopeasti tai paiskivani muutenkaan hurjan paljon töitä. Pikemminkin olen ajatellut että näin kuuluu tehdä, että tämä on normaalia – että ehkä muut osaavat tehdä saman verran asioita lyhyemmässä ajassa ja siksi välillä tuntuu, ettei koskaan ole vapaata. Ajatus lomasta tai tauosta on tuntunut lähes mahdottomalta: silloinhan kaikki muut porhaltavat ohi ja minä unohdun. Tai ideat karkaavat eivätkä enää palaa. Tai sitten huomaan, etten yksinkertaisesti osaa olla tekemättä mitään: kilpaurheileminen piti huolen, etten ole oikeastaan koskaan edes kokeillut toimettomuutta.
Olen myös pelännyt lomalla viimein huomaavani, miten väsynyt todellisuudessa olen, ja tauon venyvän hyvin pitkäksi.
Nämä eivät ole asia, josta kannattaisi olla erityisen ylpeä – mitkään yllä mainituista. Itsensä ajaminen loppuun ei ole mikään sankarillinen uroteko. Se, ettei osaa antaa itsensä levätä ei ole hienoa.
Ensimmäiset vuodet kirjailijana jaksaa silkalla alkuinnostuksella. Sen jälkeen saattaakin tehdä tiukempaa. Realiteetit iskevät niskaan. Ura ei olekaan tasaisesti ylöspäin nouseva käyrä, vaan alkumenestyksen jälkeen tulee helposti tasaisempi vaihe. Omat odotukset nousevat, mutta lukijamäärät eivät välttämättä niiden mukana.
Sitten on tietenkin se, että kirja-alalla on tapahtunut paljon vuosien 2012 ja 2017 välillä. Kollegoita on hävinnyt viereltä. Uusia on tullut tilalle entistä tiukempaan tilanteeseen. On ollut hätkähdyttävää nähdä, miten paljon vähemmän kirjoista kirjoitetaan, miten paljon vähemmän niitä myydään ja miten paljon pienempi osa niistä pääsee kirjakauppojen hyllyille. Näin jälkikäteen voi sanoa, etten Kesyttömän ilmestyessä osannut lainkaan tajuta, miten huikean hyvin kirja otettiin silloin vastaan, miten paljon siitä ilmestyi arvioita ja miten hyvin se myi korkeasta hinnastaan huolimatta.
Tällä en tarkoita sanoa, että työni olisi ihan perseestä tai etten pitäisi siitä enää. Pikemminkin olen viime aikoina yrittänyt miettiä, mitkä työskentelytapani kaipaisivat päivitystä, mitä virheellisiä käsityksiä minulla on itsestäni ja toisaalta tästä alasta. Syykin on selvä: painoin kevään ja kesän niin täysillä, että syksystä tuli kohtalaisen synkkä. Väsymisen tuntee yleensä silloin kun aikataulu vihdoin hellittää vähän. Odotin Väki 2:n kirjoittamista kuin kuuta nousevaa, mutta kun sitten vihdoin pääsin siihen käsiksi, huomasin aika pian, että takki oli pelottavan tyhjä. Olin älyttömän kriittinen itseäni kohtaan ja aloin kyseenalaistamaan myös Muistojenlukijassa tekemiäni ratkaisuja, vaikka samaan aikaan kaikki arviot olivat kiittäviä.
Pikkuhiljaa tajusin, etten selviäisi kässärin deadlinesta hengissä jos en hellittäisi kaikkien vaatimusten osalta. Olen siis syksystä lähtien antanut monien juttujen olla. Some on jäänyt päivittämättä. Maileihin olen vastannut laiskasti. Ei yksinkertaisesti ole ollut energiaa ylimääräiseen kommunikaatioon.
Tämä vuosi onkin otettava opetuksena. Pitää levätä. Pitää sanoa: fuck this shit ja olla tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Liikkua itsensä vuoksi ja lukea enemmän. Olla vähän äänekkäämpi niissä asioissa, jotka koen tärkeiksi – puhua enemmän ainakin kirjoista. Olla kiltti niille ihmisille, jotka ovat tärkeitä.
Silti: en kadu. 2017 oli tärkeä vuosi ja sen ansiosta 2018 tulee olemaan parempi. Jatkossa en vain aio enää teeskennellä olevani kone.
