Browsed by
Author: Elina Rouhiainen

Virtuaalinen superviikonloppu

Virtuaalinen superviikonloppu

Tänä viikonloppuna julkaistiin peräti kaksi haastatteluvideota, joissa olen mukana. Molemmissa käsitellään eri kirjoja ja puhutaan varsin eri asioista.

Muistolintuja ja urbaania fantasiaa

Ensimmäinen, Lumotut sanat -sanataideviikkoja varten Oulussa kuvattu haastis käsittelee etupäässä Väki-trilogiaa ja esittelee myös Helena Kaikkosen Muistan sinua -nimisen taideteoksen, joka on tehty Muistojenlukijan pohjalta. Teos on osa uudistettua Unikudelmia-näyttelyä, joka esittelee kotimaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta kuvataiteen keinoin. Kaiken kaikkiaan Oulun vierailun aikana tuli olo, että festivaalia ja koko sanataidetoimintaa tehdään Oulussa todella suurella sydämellä ja ammatitaidolla. Ilahduttavaa oli myös se, että nämä ammattilaiset ovat saaneet käyttöönsä ainakin sen verran resursseja, että kunnianhimosiempiakin ideoita on päästy toteuttamaan – tästä esimerkkinä jo mainittu Unikudelmia, josta minulle pidettiin ihan yksityiskierros. Suosittelen käymään, jos siihen suinkin vain tulee mahdollisuus. Video on katsottavissa 14.5. klo 17.59 asti.

Kylässä kuvittajan luona

Toinen viikonlopun videoista on virtuaalisten LANU!-festarien ohjelmistoa. Olen ollut mukana järjestämässä festareita on onkin ollut kiinnostavaa olla ensimmäistä kertaa ns. toisella puolella näkemässä, mitä kaikkea tämän mittaluokan tapahtuman järjestäminen vaatii. Tein Valkeantuojan kuvittajan Kaisa Rannan kanssa haastiksen, jossa hän kertoo kirjan tekemisestä omasta näkökulmastaan. Puhutaan paljon myös Kaisan upean piirustustyylin synnystä sekä siitä, miten Kaisa ylipäätään päätyi graafikko-animaattoriksi. Video, kuten kaikki festareiden Youtube-kanavan sisällöt, on katsottavissa toukokuun loppuun asti.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Kevään lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtumia verkossa

Kevään lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtumia verkossa

Kevät on selvästi lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtumien aikaa, ja sattuneesta syystä niitä tänä vuonna järjestetään lähinnä verkossa. Olen itse mukana kahdessa eri tapahtumassa, Lumotut sanat -sanataidetapahtumassa sekä LANU!-festareilla (jota olen myös järjestämässä). Lumottujen sanojen haastatteluni ilmestyy perjantaina 7.5. (tarkempi aika päivittyy myöhemmin) ja silloin saatte toivottavasti myös nähdä ainakin vilauksia upeasta, tekstiilitaitelija Helena Kaikkosen Muistojenlukijan pohjalta tekemästä teoksesta. Minun ja kuvittaja Kaisa Rannan tekemä video taas tulee katsottavaksi LANU!n Youtube-kanavalle lauantaina 8.5. klo 12.

Koska kaikkea kivaa ohjelmaa on niin paljon, olen koonnut alle tiivistetysti neljän tiedossani olevan tapahtuman tiedot.



Houkutus-kirjallisuusfestivaali

Ajankohta: 6.–11.4.2021

Missä: Instagramissa ja Youtubessa

Ohjelma: Keskusteluja, haastatteluja, kirjavinkkejä ja -listoja. Esiintyjät: Huuhkajien kapteeni Tim Sparv, räppäri ja kirjailija Linda-Maria Roine.

Erityistä: Kirjastokurren ulkoilupeli, jota voi pelata myös Houkutus-viikon jälkeen joko yksin tai yhdessä muiden kanssa.

Nettisivut



Virtuaalinen lasten ja nuortenkirjallisuusfestivaali LANU!

Ajankohta: 5.–8.5.2021

Missä: Youtubessa ja Instagramissa

Ohjelma: Haastatteluja, keskusteluja ja minidokkareita eri ikäisille. KirjaKallio on mukana omilla osuuksillaan. Lisäksi nettisivuilta löytyy ohjelmaan liittyviä tehtäviä opettajien ja sanataideohjaajien käyttöön. Esiintyjinä mm. Eva Franz, Siri Kolu, Aki Parhamaa, Siri Pettersen (NOR), Salla Simukka, Mila Teräs, Arttu Unkari, Anders Vacklin.

Erityistä: Mukana myös paljon kuvittajia ja sarjakuvantekijöitä.

Nettisivut



Lumotut sanat -sanataidefestivaali

Ajankohta: 3.5.–6.6.2021, ensimmäinen viikko on virtuaalinen

Missä: ValveLivessä, osa ohjelmasta paikan päällä Oulussa

Ohjelma: Sanataidepajoja, kirjailijavieraita, näyttelyjä. Esiintyjinä mm. Jenny Lucander ja Elina Rouhiainen. Ohjelma päivittyy nettisivuille.

Erityistä: Unikudelmia-taidenäyttely suomalaisen kirjallisuuden unista ja unelmista – ks. www.unikudelmia.fi

Nettisivut



LanttuLit

Ajankohta: Vapaasti katseltavissa

Missä: Youtubessa

Ohjelma: Joukko lasten- ja nuortenkirjailijoita on tehnyt videoita ja niihin liittyviä tehtäviä nettiin. Tähän mennessä työstään ja kirjoistaan on kertonut mm. Nelli Hietala, Riina Katajavuori, Jukka-Pekka Palviainen ja Mila Teräs.

Erityistä: Kaikki videot alle 15min, voi katsoa omaan tahtiin.

Nettisivut

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Mitä olen oppinut rasismista tähän mennessä

Mitä olen oppinut rasismista tähän mennessä

Eilen vietettiin rasismin vastaista päivää. Sen kunniaksi pysähdyin miettimään, mitä oikeasti tiedän rasismista ja sen purkamisesta.

Aloitetaan ihan alusta: Olen valkoinen kirjailija. Olen kirjoittanut trilogian (Väki), jossa iso osa henkilöhahmoista on poceja eli people of color. Jo ennen varsinaisen kirjoitusprosessin alkua pohdin paljon sitä, onko minulla oikeutta kuvata sellaisia ihmisiä, joiden sortokokemuksiin minun on oman taustani takia vaikea ellei mahdoton samastua. Seurasin paljon erilaisia keskusteluja rasismista ja kulttuurisesta omimisesta etenkin amerikkalaisessa YA-kontekstissa. Päässäni pyöri paljon ajatuksia, mutta en ollut varma johtivatko ne silti mihinkään lopputulokseen. En vieläkään tiennyt, mikä olisi oikein ja mikä väärin. Kaipasin yksiselitteisempiä eli toisin sanoen helpompia vastauksia.

Viime kesänä liityin antirasistiseen lukupiiriin. Luimme yhdessä Layla F. Saadin teoksen Me And White Supremacy. Luimme kolme lukua viikossa, teimme niihin liittyvät kirjoitustehtävät ja keskustelimme yhdessä. Tänä vuonna jatkoimme piiriä etänä vähän erilaisella konseptilla. Olemme tähän mennessä kuunnelleet Ruskeiden tyttöjen Afrosuomen historiaa etsimässä -podcastia (suosittelen!) ja katsoneet Race, Identity & Belonging in the Nordic Countries -paneelikeskustelun (suosittelen myös!). Olemme keksineet itsellemme pieniä antirasistisia tekoja ja käyneet läpi, mitä kukin on tehnyt. (Tämä kirjoitus on muuten tämän viikon antirasistinen tekoni.)

En vieläkään ajattele tietäväni rasismista kaikkea tai edes hirveän paljon. Koe kuitenkin oppineeni asioita, ja siksi ajattelin jakaa listani kaikille.

1. Suomessa keskustelu on vielä alkutekijöissään.

Mitä enemmän asiasta luen, kuulen ja keskustelen, sitä selvemmin näen rasismin läpäisevän yhteiskunnan kaikki tasot. Silti julkinen keskustelu typistyy usein yksittäisiin tekoihin kuten joidenkin tiettyjen sanojen käyttöön. Välillä tulee mieleen, ettemme taida vielä riittävän laajalla rintamalla tietää, mitä rasismi on, eikä meillä myöskään ole riittävästi yhteistä sanastoa asiasta puhumiseen. Ei, rasismi ei ole syrjinnän synonyymi eikä sillä voi viitata muuhun kuin poceihin kohdistuvaan rotusortoon. Ja kuten huomaat, itsekin käytän tässä artikkelissa termiä poc, jolle ei löydy vielä suomen kielestä vastinetta – ”rodullistettu” antaa ymmärtää että ainoastaan poc-ihmiset ovat rodullistettuja, vaikka kaikkia ihmisiä katsotaan rodullistavan linssin läpi, ja ”ei-valkoinen” puolestaan arvottaa valkoiset standardiksi. Eli onhan tämä vähän hankalaa.

2. Puhutaan paljon rakenteista ilman että kunnolla selitetään, mitä ne ovat.

Kuten jo yllä toin esille, yksittäisten ihmisten ja tekojen sijaan huomion haluttaisiin siirtyvän rakenteisiin. Vaikka olen opiskellut yliopistossa sosiologiaa, minunkaan ei ole aina ihan helppo ymmärtää, mihin kaikkeen yhteiskunnallisilla rakenteilla viitataan. Siksi luulenkin, että pointti menee helposti monilta ihmisiltä ohi. Rakenteista puhutaan, kun halutaan viitata yhteiskunnassa vallitseviin suhteellisen pysyviin asioihin, jotka ovat yksilön tahdon ja suoran vaikutusvallan ulkopuolella. Rasismin kohdalla kyse on yleisesti omaksutuista mielikuvista, asenteista ja stereotypioista, jotka johtavat hyvin konkreettisiin seurauksiin pocien elämässä. Etninen profilointi, työllistymisongelmat, vähemmän mahdollisuuksia kouluttautua (koska olet esimerkiksi joutunut suomi 2 -opetukseen tai koska opinto-ohjaajan mielestä kuulut hoitoalalle)… Toisaalta kyse on myös siitä, mitä pidetään arvostettuna, kiinnostavana, tuttuna ja samastuttavana. Usein ajatellaan, että nämä olisivat puhtaasti yksilöllisiä mieltymyksiä, mutta näin ei ole.

3. Rasismissa ei ole kyse minusta, mutta olen silti osa ongelmaa.

Rasismi on valkoisten luoma rakenteellinen ongelma ja siksi sen purkaminenkin on meidän tehtävämme. Kyse ei ole minusta yksilönä ja ihmisenä, eikä ole mikään henkilökohtainen loukkaus sanoa, että valkoisuuteni antaa minulle etuoikeuksia tai että hyödyn rasismista. Ei myöskään ole kovin rohkeaa väittää, että minullakin on rasistisia asenteita, sillä ne ovat vahvasti sisäänrakennettuna kulttuuriin jossa elän. Yksi (joskaan ei todellakaan aukoton) keino tutkia omia ennakkoluulojaan on tehdä tämä Harvardin yliopiston kehittämä testi. Itse tein rotua koskevan osion ja sain tulokseksi, että suosin hieman valkoisia ihmisiä mustiin nähden – ei kovin yllättävää. Antirasismin tarkoituksena ei ole vapautua lopullisesti kaikista mahdollisista ennakkoluuloista (se kun ei onnistu), vaan opetella tulemaan tietoisemmaksi omasta kulttuurisesta ohjelmoinnistaan ja muuttaa toimintaansa niin, ettei se vahingoita poceja. jos riittävän moni toimii näin, vähitellen rakenteet purkautuvat.

4. Meidät valkoiset on opetettu ajattelemaan, että rodun näkeminen ja siitä puhuminen on paha asia.

Että juuri se on rasistista, vaikka todellisuudessa ”värisokeus” johtaa ainoastaan rasismin kieltämiseen ja täydelliseen hiljaisuuteen. On hyvä tajuta, ettei rotukeskustelussa ole kyse ihonväristä vaan niistä hyvin laajalle ulottuvista sosiaalisista merkityksistä, joita ihonväriin ja esimerkiksi hiuslaatuun liitetään. Meillä Suomessa ei vieläkään osata käyttää sanoja ”musta”, ”ruskea” ja ”valkoinen” ilman että se tuntuu jotenkin liian suoralta ja osoittelevalta. Puhumme mieluummin ”ulkomaalaistaustaisesta”, ”maahanmuuttajasta” ja ”kantasuomalaisesta” , vaikka todellisuudessa nämä ryhmät luokitellaan puhtaasti rodun perusteella.

5. Antirasismi on työlästä ja pelottavaa, ja siksi suurin osa valkoisista ei sitä harrasta.

Antirasismiin liittyy paljon epävarmuutta ja itsensä likoon laittamista. Jo pelkästään rasismin ajatteleminen on ikävää, ja vielä ikävämpää on tunnistaa itsessään niitä asenteita, jotka Kyllä, meillä kaikilla niitä taatusti on. Ei ole myöskään olemassa mitään manuaalia siitä kuinka toimia antirasistisesti niin, että kaikki eri tahot hyväksyvät sinut Hyväksi Ihmiseksi (TM). On helpompaa olla tekemättä mitään, sillä silloin ei tule myöskään tehneeksi virheitä. Meidän ei kuitenkaan kuulu saada lisäpisteitä siitä, että vastustamme rasismia. Kuten yllä jo sanoin, kyse ei ole meistä yksilöinä, vaan osana järjestelmää, ja usein meidän pitäisikin vaatia itseltämme vähän enemmän. Esimerkiksi kirjallisuuspiireissä ei riitä, että toteamme kerta toisensa jälkeen, että alalla nyt ei vain satu olemaan muita kuin valkoisia tekijöitä. Eikä myöskään riitä, että jätämme rasismista puhumisen poceille.

6. Kulttuurinen omiminen herättää paljon tunteita, mutta viime kädessä kyse on kunnioituksesta.

Ensinnäkin: valkoiset ihmiset ovat ryöstäneet ja tuhonneet pocien taidetta ja kulttuuria vuosisatojen ajan. Sama jatkuu edelleen. Voin vain kuvitella miltä tuntuu kun on ensin itse tullut tekijänä vähätellyksi ja sen jälkeen näkee, että joku valkoinen tekee saman asian huonommin alkuperän häivyttäen ja saa siitä rahaa ja arvostusta. Rap, katutanssilajit, useat erilaiset hius- ja pukeutumistyylit… Esimerkkejä löytyy hyvin paljon. Pitäisikö siis olla hyödyntämättä mitään toisesta kulttuurista tulevaa omassa luovassa työssään? Aika mahdotonta sekin. Tärkeää olisi miettiä miksi ja miten lainaamme ja yhdistelemme elementtejä. Me valkoiset olemme tottuneet siihen, että kaikki on meitä varten eikä meidän tarvitse nähdä sitä vaivaa, että ottaisimme selvää lainaamiemme asioiden historiasta tai niihin liittyvistä merkityksistä. Silloin kun kuitenkin teemme tuon työn, huomaamme usein alkavamme kohdella lainojamme paljon suuremmalla kunnioituksella. Meidän tulisi myös arvostaa taidetta ja kulttuuria sen alkuperäisessä ilmenemismuodossa eikä vain muokata kaikesta valkoista versiota. Toisin sanoen pitäisi hyväksyä se, ettei kaiken tarvitse olla aina helposti lähestyttävää.

7. Ideaali ja tosielämä eivät kohtaa, joten on parempi mennä tosielämän mukaan.

Jotkut vastustavat kaikenlaisia kiintiöitä ja pocien tietoista suosimista. Ideaalimaailmassa meidän ei tarvitsisikaan erikseen etsiä poc-esiintyjiä akateemisiin tapahtumiin tai vaikka kirjallisuusfestareille, mutta me emme elä ideaalimaailmassa. Tietoisia toimia tarvitaan niin kauan kuin rasismia on. Suomen kokoisessa maassa törmää siihen, että representaation kanssa joutuu tekemään kompromisseja. Aina ei löydy sitä kaikkein ihanteellisinta, ”oikeasta taustasta” tulevaa tyyppiä. On myös oltava realisti ja ymmärrettävä, että asiat etenevät hitaasti ja askel askeleelta. Panostukset ”ylemmillä tasoilla” (korkeakoulut, teknologiayritykset ym.) eivät juuri auta, jos pocit törmäävät esteisiin jo varhaisemmassa vaiheessa.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Nelimaan tarinoiden nettisivut auki

Nelimaan tarinoiden nettisivut auki

Kuva: Kaisa Ranta

Viimeisin kirjani Valkeantuoja on ilmestynyt ja nyt tarinamaailmalla on myös omat nettisivut osoitteessa www.nelimaantarinat.fi. Sieltä löytyy kaikenlaista hahmojen esittelyistä Nelimaan karttaan ja kirjatrailerista tietovisaan. Uusia juttuja päivitellään kevään aikana. Vieraskirja on auki kommenteille ja terveisille – minä ja Kaisa luetaan niitä tosi mielellämme ja vastaillaan myös kysymyksiin.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Seuraava kirjani on kuvitettua lastenfantasiaa

Seuraava kirjani on kuvitettua lastenfantasiaa

Valkeantuoja ilmestyy aivan näinä päivinä. Kirjoittamani ja Kaisa Rannan kuvittaman sarjan avausosa kertoo eri kansoihin kuuluvista lapsista, jotka joutuvat laittamaan omat aikuisilta opitut ennakkoluulonsa syrjään ratkaistessaan koko valtakuntaa koskevaa arvoitusta.

Alta voit katsoa Kaisan tekemän hienon kirjatrailerin.

En ole välttämättä paras ihminen kertomaan miten hienosta, hauskasta ja omaperäisestä kirjasta on kyse, joten lainaan häikäilemättä kustantamon nettisivuja:

Nelimaan tarinat – uuden lasten fantasiakirjasarjan jännittävä aloitus

Nelimaassa sijaitsee neljä herttuakuntaa, joiden kansat ovat hyvin erilaisia. Nelimaan rauhasta pitää huolen kansojen välinen sopimus, ja kaikki elävät omilla kunnaillaan omien tapojensa mukaan – aina tähän asti.
Sarjan aloitusosa Valkeantuoja on kiehtova ja omaperäisesti kuvitettu fantasiatarina Nelimaan lapsista, jotka joutuvat yhdistämään voimansa, jotta herttuakunnat eivät nousisi toisiaan vastaan.
Vaahkalinnan Valkeantuoja on varastettu. Ilman sitä herttuakunta uhkaa jäädä pimeyteen.
Joku on rikkonut Nelimaan kansojen sopimusta ja nyt valtakunnan rauha on uhattuna. Saako Vaahkalinna enää koskaan valoa? Ja mitä tekemistä Huojuvalla tornilla ja rosvojoukolla on asian kanssa?

Ikäsuositus 7–12-v.

Projekti on ollut sikäli erityinen, ettei se ole alunperin minusta lähtöisin. Kustantamo ja kuvittaja-Kaisa olivat löytäneet toisensa ennen mukaantuloani ja fantasiamaailmasta oli jo olemassa erinäisiä ideoita. Kun projekti esiteltiin minulle, tiesin ettei minulla oikeastaan ollut sille aikaa. En kuitenkaan päässyt eroon tunteesta, että mikäli näkisin Kaisan kuvitukset jonkun toisen kirjoittamassa kirjassa, minua harmittaisi todella ankarasti. Lisäksi huomasin pian rakentelevani mielessäni hahmoja ja juonenkäänteitä. Lopulta suostuminen oli helppoa, enkä ole katunut: Kaisan kanssa on ollut tosi mahtavaa tehdä töitä ja vähän nuoremmalle kohderyhmälle kirjoittaminen myös vapautti vuosien aikana syntyneitä jumeja.

Nelimaan tarinoiden tiimoilta teen ensimmäistä kertaa yhteistyötä Minerva Kustannuksen kanssa. Tilanteeseen ei liity mitään dramatiikkaa, aion jatkossakin tarjota omat käsikirjoitukseni ensisijaisesti Tammelle ja olemmekin jo keskustelleet seuraavasta YA-romaanistani.

Kirja on varattavissa kirjastoissa ja sen voi ostaa muun muassa kustantajan kaupasta.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Mitä seuraavaksi?

Mitä seuraavaksi?

Väki-trilogia tuli päätökseen tänä keväänä. Sen jälkeen minulta on luonnollisesti kyselty, mitä aion tehdä seuraavaksi. Kysymykseen oli sekä helppo että vaikea vastata. Unienpunojan ilmestymisen aikaan minulla oli nimittäin jo seuraavan kirjan deadline päällä – ensi tammikuussa minulta ja kuvittaja Kaisa Rannalta ilmestyy lasten fantasiaromaani Valkeantuoja, joka vähän poikkeuksellisesti haluttiin saada valmiiksi jo syyskuuhun mennessä. En siis ehtinyt juurikaan huilia ennen heinäkuuta, jolloin jäin kuukauden mittaiselle lomalle. Sen aikana mökkeilin, luin kirjoja, neuloin, aloitin autokoulun ja käynnistelin valokuvausharrastusta.

Teksti jatkuu kuvien jälkeen

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Löysin siivouksen yhteydessä saippuakuplaputelin. Ostin niitä aikoinaan synttäreilleni, joiden teemana oli 90-luvun lastensynttärit. Kannen kämäisessä pelissä on nostalgia-arvot kohdillaan! *** Olen yrittänyt olla ajattelematta kirjoittamista lomalla, mikä on tietenkin on johtanut päinvastaiseen lopputuloksen. Päässä pyörii kaksi eri ideaa seuraavaksi YA:ksi: toinen yksittäinen romaani, toinen sarjan aloitus. Ensin mainittu on ehkä hieman kunnianhimoisempi, jälkimmäinen taas vetoaa tällä hetkellä juuri siksi että siihen olisi helpompi heittäytyä. Toisaalta en haluaisi aloittaa uutta sarjaa heti kahden edellisen perään. Voisin toki kokeilla molempia ja katsoa, kumpi lähtee vetämään – en vain ole koskaan ennen tehnyt niin. Mitä mieltä olette? Kumpaa kaipaatte minulta seuraavaksi, tiivistunnelmaisen yhteiskunnallisen standalonen vai synkähkön, Marvel-henkisen sarjanaloituksen?

Henkilön Elina Rouhiainen (@rouheli) jakama julkaisu

Tällä viikolla palasin töihin viimeistelemään Valkeantuojan. Tarkoitukseni on vielä lomailla parisen viikkoa ennen kuin aloitan seuraavan YA-romaanini kirjoittamisen.

Niin, seuraava romaanini tulee olemaan jälleen YA:ta. Olen pyöritellyt mielessäni kahta eri ideaa, joista toinen on yksittäinen realistinen romaani ja toinen vähän Marvel-henkinen sarjanaloitus. Ensimmäinen on nousemassa voitolle, eikä vähiten siksi että sitä kohtaan tuntui olevan enemmän kiinnostusta Instagram-kyselyssäni. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi sarjaa peräkkäin. On kiinnostavaa nähdä, miten tarina asettuu totuttua lyhyempään muotoon. Vaikka pieni haaveeni on julkaista romaani 10-vuotistaiteilijajuhlavuonna 2022, en halua asettaa itselleni tiukkoja deadlineja. Yritän parhaani mukaan nauttia kirjoittamisesta ja katson ajan kanssa, mitä syntyy.

Aikaa nimittäin on. Aloitin huhtikuussa uuden apurahakauden, joka on ilahduttavasti peräti kahden vuoden pituinen. Koronakaan ei siis ole sotkenut pahasti toimeentuloani, vaikka muutama esiintyminen ja opetuskeikka siirtyikin ensi vuoteen. Näillä näkymin esiinnyn seuraavan kerran Turun ja Helsingin kirjamessuilla – peukut pystyyn, että messut todella pidetään ja pääsen näkemään teidät silloin.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Kaikki Unienpunojan ilmestymisestä: päivämäärä, virtuaalijulkkarit jne.

Kaikki Unienpunojan ilmestymisestä: päivämäärä, virtuaalijulkkarit jne.

Milloin kirja ilmestyy?

Ilmestymispäivä on 23.4. ja jo tilattavissa useimmista kirjakaupoista. Kirja voidaan toimittaa joko hieman aikaisemmin tai myöhemmin riippuen painon tilanteesta, kuljetuksista ym. Sähköiset kirjat (e ja ääni) ovat luettavissa ja ostettavissa pääsääntöisesti ilmestymispäivänä.

 

Missä muodossa?

Kirja ilmestyy samanaikaisesti kovakantisena kirjana, e-kirjana ja äänikirjana. Jälkimmäiset tulevat myyntiin yksittäiskappaleina sekä osana lukuaikapalveluja, joita ovat mm. Bookbeat, Storytel ja Nextory.

 

Lukunäyte? Tiisereitä?

Luin Unienpunojan alun LANU!-festareiden esityksessäni. Jos missasit tuon liven, löydät kirjan alun Tammen esittelysivulta ja tästä linkistä: Unienpunojan lukunäyte. Se lisäksi olen laittanut Instagramiin muutamia tiiserikuvia asiaankuuluvien tekstipätkien kanssa, kannattaa siis seurata niitäkin.

 

Entäs ne julkkarit?

Koronatilanteen takia aikaisemmin suunnittelemani kirjajulkkarit korvautuvat Instagramin livessä la 25.4. klo 16 pidettävillä virtuaalijulkkareilla. Mainos tässä:

Tein julkkareille myös Facebook-tapahtuman.

Huom! Koko Väki-trilogiasta saa Werner &Jarl -verkkokaupassa 30 % julkkarialen ja ilmaisen toimituksen käyttämällä koodia VÄKI. Koodi on voimassa 24.4.-30.4.2020.

 

Oliko vielä jotain muuta?

Oli! Kävin Oodi-kirjaston etävierailulla juttelemassa Unienpunojasta mahtavan informaatikko Samu Eeven kanssa. Kävimme läpi muun muassa sarjan teemoja ja itsestä poikkeavien henkilöhahmojen kirjoittamista. Jos et ole nähnyt tuota keskustelua, voit katsoa sen yhä Helsinki-kanavalta.

 

Nyt tuli varmasti kaikki?

Ehkä voisi sanoa loppuun vielä sen, että vaikka kirjastot ovat tällä hetkellä kiinni, Unienpunoja toimitetaan niihin ihan normaaliin tapaan ja kirja odottaa siellä kaikkia varaajiaan. Koko Väki-sarjan e-saatavuus kirjastoissa on varsin kehno, enkä usko tilanteen parantuvan lähiaikoina. Mikäli et halua odottaa kovin kauan eikä lompakko veny ostamaan sitä omaksi, suosittelen hyödyntämään lukuaikapalvelujen (Bookbeat, Storytel, Nextory, Elisa Kirja, Suomalainen… Lista on pitkä) ilmaisia kokeilujaksoja. Samalla voit esimerkiksi kokeilla, miltä sarjan kaksi ensimmäistä osaa kuulostavat äänikirjoina – ne ilmestyivät loppuvuodesta ja toimivat mielestäni varsin hyvin.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Aistienvartija, Pohjois-Irlanti ja brexit

Aistienvartija, Pohjois-Irlanti ja brexit

Hetken aikaa ajattelin, että brexit pilaisi kirjaideani. Oli 2016, olin kirjoittanut jo Muistojenlukijan ja suunnittelin sen jatko-osaa Aistienvartijaa. Olin jo vuosien ajan halunnut sijoittaa romaanin Pohjois-Irlantiin. Väki-trilogian kohdalla se tuntui erityisen sopivalta: trilogia käsittelee Eurooppaa ja eurooppalaisuutta, käsityksiämme itsestämme ja muista. Tiedän, että monet Belfastissa ensimmäistä kertaa vierailevat tuntevat laillani vähintään lievää epäuskoa siitä, että ollaan todella länsi-Euroopassa. Lännessä osataan olla sovinnollisia ja sivistyneitä – ja eiväthän kristityt harrasta uskonsotia? 

Minulle Pohjois-Irlanti on aina ollut esimerkki siitä, kuinka rasistisesti ja jopa ylimielisesti me eurooppalaiset ajattelemme yhteiskunnallisista konflikteista. Niin kuin olisimme itse niiden yläpuolella. Halusin näyttää, että osaamme mekin vihata. 

Mutta sitten tuli Brexit-äänestys, eikä kukaan oikein tuntunut tietävän, mitä Irlannissa tapahtuisi. Silloin en vielä tiennyt, ettei kukaan tietäisi sitä vielä kolmenkaan vuoden päästä, vaan pelkäsin, että tilanne pakottaisi minut muokkaamaan juonta EU-eron takia. 

Pian kuitenkin tajusin, ettei minun ollut mikään pakko käsitellä kirjassa brexitiä. Ja että toisaalta se tekisi Pohjois-Irlannista hyvin ajankohtaisen.

 

The Moy

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

#Moy #northernireland #antiques #interiors #exteriors #travelgram #travel #loadingonly #village #matkustus #kylä #pohjoisirlanti

Henkilön Elina Rouhiainen (@rouheli) jakama julkaisu


Aistienvartijan ensimmäisessä versiossa Kiuru ja Bollywood asuivat fiktiivisessä pohjoisirlantilaisessa kylässä. Fiktiivisessä siksi, että se salli minun luoda paitsi juoneen sopivaa maantiedettä, myös olla noudattamatta mitään tarkkaa paikallishistoriaa. Mitä kauemmin asiaa mietin, sitä varmempi kuitenkin olin, että paikan pitäisi olla oikea. Kun kustannustoimittajani sanoi tismalleen samaa, tein nopean nettihaun ja varasin itselleni lennot ja majoituksen. Kuukautta myöhemmin istuin Uberissa matkalla kylään nimeltä Moy – tai the Moy, niin kuin paikalliset sanovat. 

Moy oli viehättävä. Rakennukset olivat söpöjä ja siistejä ja kaikkialla tuoksui lanta. Hyvin nopeasti minulle kuitenkin selvisi, ettei se sopinut lainkaan Aistienvartijaan. Ensinnäkin tajusin Moyn olevan aivan liian pieni. Ja vaikka Moylla oli verinen historia, siellä oli tapahtunut sama kuin niin monella paikkakunnalla Pohjois-Irlannissa: konfliktin toisen osapuolen jäsenet, tässä tapauksessa protestantit, olivat muuttaneet pois. Oli siis liian rauhallista.

Istuin huoneessani ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Minulla oli vain pari päivää aikaa löytää uusi sopiva paikka. Googlasin nykyisten rauhanmuurien sijantia ja minulle selvisi, että lähin niistä löytyi Portadownista, jonne pääsisi bussilla.

 

Portadown

Seuraavana päivänä matkustin Portadowniin. Kaikki, mitä olin ehtinyt lukea kaupungista, sen historiasta ja nykypäivään ulottuvista konflikteista, sopi hyvin yhteen tarinani kanssa. Portadown tunnettiin erityisesti marsseistaan: protestanttien perinteinen marssireitti kulkee katolisten alueen läpi, mikä aiheuttaa edelleen joka vuosi ongelmia.

Päästessäni perille alkoi sataa. Minua jännitti. Mikäli Portadown ei sopisi kirjaani, en tiennyt mitä tekisin. Kävelin ensin keskustassa ja suuntasin sitten muurille. Toisin kuin esimerkiksi Belfastissa, Portadownin muuri ei ole muraalien peitossa eikä siitä välttämättä heti tajua, mikä se on. Minulle tarkoitus tuli kuitenkin selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun halusin päästä protestanttien puolelta katolisten alueelle ja tajusin joutuvani kiertämään keskustan kautta. 

Katolisten puolella minulle tuli hyvin kummallinen tunne eristäytyneisyydestä, vaikka näennäisesti alue olikin siisti ja rauhallinen. Niin, ehkä se oli vähän liiankin rauhallinen: siinä missä protestanttien puolella oli muraaleja, katolisten alue oli tarkoituksellisen paljas ja töhrytön. Se tuntui vertailussa paljon suuremmalta statementilta. 

Minkälaista täällä olisi kasvaa? Pohdin samalla kun tähyilin paikkaa, jossa Kiurun ja Bollywoodin käymä koulu voisi sijaita. Koulusta tulikin lopulta ainoa asia, jonka keksin omasta päästäni: Aislingin kaltaista tyttöjen sisäoppilaitosta ei Portadownissa ole.

Kävin vielä kunnostetussa People’s Parkissa, jonka tarkoituksena oli kaiketi toimia eräänlaisena neutraalina, kaikille avoimena alueena. Kiertelin joen rannassa kuvaamassa siltojen alle töherrettyjä tekstejä jotka viittasivat puolisotilaallisiin ryhmittymiin. Sitten olikin jo aika hypätä bussiin ja palata Moyhin. Matkalla huokaisin helpotuksesta: olin löytänyt paikan kirjaani. 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Hemmetin Portadown. #Aistienvartija #Väki #linnuttulee

Henkilön Elina Rouhiainen (@rouheli) jakama julkaisu

 

Totuus tulee taksikuskin suusta

Viimeisenä iltanani Moyssa uskaltauduin pubiin. Toiveissani oli jutella paikallisten kanssa Ehdin tuskin istua alas kun mies lyöttäytyi seuraani. Hän puhui niin vahvaa murretta että ymmärsin ehkä noin joka kolmannen sanan – ja minä siis olen asunut Dublinissa vuoden. Hän kuitenkin kertoi minulle hyvin mielellään näkemyksiään brexitistä ja maansa tilanteesta – jopa niin mielellään, että katsoi parhaaksi tarjota kuulijalleen useamman tuopin etten vain lähtisi minnekään. Mitä pidempään hän puhui, sitä selvemmin erotin hänen sanoissaan olevan ristiriidan: hän sanoi pelkäävänsä konfliktin kärjistyvän uudelleen, mutta melkein samaan hengenvetoon kertoi ihailevaan sävyyn tarinoita menneistä ajoista. Sama toistui hänen tavassaan puhua nuorisosta: näiden ei kuulemma pitäisi sortua samoihin hölmöilyihin kuin hänen sukupolvensa. Hän toivoi nuorilta enemmän kunnioitusta vanhempia kohtaan tajuamatta, että ehkä he kunnioittivat vanhempiaan vähän liikaakin – että he hölmöilivät juuri siksi, että olivat omaksuneet näiden ajatukset ja käsitykset.

Joka tapauksessa olen erittäin kiitollinen tälle miehelle, enkä pelkästään ilmaisesta hiprakasta. Ilman häntä kirjastani olisi tullut paljon huonompi. 

 

Lopuksi: R.I.P. Lyra

Kirjoittaessani väkivaltaan turvautuvista katolilaisnuorista kysyin usein itseltäni, kuinka uskottavaa konfliktin uudelleen kärjistyminen on. Jälleen kerran todellisuus osoitti huoleni turhaksi kamalalla tavalla, kun toimittaja Lyra McKee ammuttiin Derryssä/Londonderryssä maaliskuussa. 

Olen käynyt Derryssä useamman kerran. Siellä merkillepantavinta oli paitsi historia, myös tiettyjen alueiden köyhyys. Rauhansopimuksen piti tuoda ihmisille vaurautta, mutta niin ei ole käynyt Cregganissa, jossa ammuskelu tapahtui. Selvää on, että rauhanprosessi ei tule etenemään ilman sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Kuulumisia ja ihan oikeita uutisia

Kuulumisia ja ihan oikeita uutisia

Viikko sitten palautin Väki kolmosen eli Unienpunojan ensimmäisen käsikirjoitusversion kustannustoimittajille. Nyt yritän löytää itsestäni lomailijan – ja kuten tämän blogipostauksen olemassaolosta voi päätellä, epäonnistun siinä säännöllisesti. On hyvin kummallista yritää olla tekemättä mitään kun on viimeisen puoli vuotta työskennellyt todella ison projektin parissa. Käsikirjotuksen aloittaminen oli hapuilevaa, mutta viime kuukausien aikana tarina terävöityi mielessä ja nyt olen jo varsin vakuuttunut, että tästähän tulee jälleen kerran kirja. Tarkkaa ilmestymisajankohtaa ei olla vielä päätetty, mutta se sijoittuu jonnekin vuoden 2020 alkupuoliskolle.

 

Muistojenlukija ilmestyy puolaksi

Puolalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantamo Zielona Sowa on ostanut Muistojenlukijan. Puolannoksen ilmestymisajankohta ei ole vielä tiedossa, mutta sen voin kertoa, että kansi tulee todennäköisesti olemaan sama kuin suomenkielisessä versiossa. Olen tästä diilistä todella innoissani – tämä on ensimmäinen kerta kun kirjani käännetään eurooppalaiselle kielelle. Puolassa on 38 miljoonaa ihmistä, joten Suomeen verrattuna markkina on todella iso. Zielona Sowa on julkaissut mm. omia suosikkejani Holly Bournea ja Marie Luta ja vaikuttaa muutenkin kaikin puolin mahtavalta talolta.

 

Esiintyminen Finnconissa sunnuntaina 7.7.

Perinteinen Finncon järjestetään tänä vuonna Jyväskylässä. Olen mukana paneelissa ”Fantasiamaailman yhteiskunnan rakentaminen”. Miten fantasiamaailmaan luodaan uskottava yhteiskunta? Mitä elementtejä maailma tarvitsee, mistä ideat niihin ammennetaan? Onko maailma aina kuvattava tarkkaan vai voiko sen jättää tarkoituksella luonnosmaiseksi? Paneelin puheenjohtajana toimii Katri Alatalo, muut panelistit ovat Jaro Karkinen ja Katinka Sarjanoja. Aika: sunnuntaina klo 14-15 Paikka: Jyväskylän yliopiston L-rakennus (liikuntatieteet), huone 303 Finnconiin on ilmainen sisäänpääsy.

 

Uutisluokka

Vuoniityn peruskoulun (jonka muuten kuvittelen olevan Kiurun entinen opinahjo) oppilas Hedie Gharbalgir kutsui minut reilu kuukausi sitten haastateltavakseen Ylen Uutisluokkaan. Juttelimme paljon kirjoittamisesta ja ideoimme myös yhdessä tarinan, jonka mahtava Hedie oikeasti kirjoitti! Pakko sanoa, etten itse olisi pystynyt yläasteella olemaan puoliksikaan se journalisti joka Hedie oli tämän jutun teossa. En välttämättä pystisi siihen vieläkään. Haastattelu löytyy nyt Yle Areenasta:

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Vielä eilen harkitsin tosissani osallistumista elämäni ensimmäiseen nanoon, jossa kirjoitetaan kuukaudessa vähintään 50k sanaa uutta romaanikäsikirjoitusta. Tarkoitukseni oli huijata sen verran, että kirjoittaisin jo aloittamani käsikirjoituksen loppuun. Siitä puuttuu juuri vaadittavat 50k sanaa – täydellistä!

Päätin kuitenkin toisin. Tässä kolme syytä, miksi nano ei ole aina hyvä idea.

1. Liian tiukka deadline tuottaa vain epäonnistumista

Minulla on tapana asettaa itselleni naurettavia aikatauluja ja sitten ahdistun, kun en ihmeellistä kyllä pysykään niissä. Hyppään pää edellä projekteihin tavoitellen ihanaa tehokkuuden ja aikaan saamisen kokemusta, mutta rima on niin korkealla, että ainoastaan petyn itseeni. Tajusin, että Nanosta tulisi minulle hyvin suurella todennäköisyydellä juuri tällainen projekti. Pointti ei olisi se, että saisin kässärin valmiiksi, vaan se että saisin sen valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

2. Joskus on hyvä kirjoittaa hitaasti

Nykyinen käsikirjotukseni on toistaiseksi syntynyt varsin vähällä pusertamisella. Kirjoitan paljon käsin ja siirrän sitten syntyneet pätkät koneelle, täydennän ja järjestelen. Aloittaessani en ollut lainkaan varma rakenteesta ja juonenkulusta, mutta pikkuhiljaa molemmat ovat alkaneet hahmottua. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että uusiksi kirjoittaminen olisi merkki epäonnistumisesta, edellisen kirjan kohdalla hätäilin silti vähän liikaa. Tällä kertaa haluan antaa itselleni enemmän aikaa selvittää, mihin kässäri on oikein menossa.

3. Ei tarvitse

Kässärini valmistuu joka tapauksessa. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että kirjoittaminen on päivätyöni. Minulla on kustannussopimus ja apuraha, aikataulusta on jo sovittu eri tahojen kanssa. Lisäksi olen kirjoittanut jo sen verran monta romaania, että luotan prosessiin. En siis usko, että nanon selättäminen toisi minulle mitään muuta kuin tunteen siitä, että selätinpäs nanon. Ja kuten ensimmäisessä kohdassa tuli ilmi, sellaisen tunteen metsästäminen johtaa kohdallani hankaluuksiin.

En missään nimessä halua mollata kenenkään osallistumista nanoon. Nanon tarkoitus on madaltaa kynnystä kirjoittaa romaani ja on mahtavaa, että se toimii monille juuri niin. Ymmärrän hyvin, miksi niin moni innostuu tästä haasteesta – olen itsekin rykäissyt romaanikässärin reilussa kuukaudessa ja  muistelen edelleen kaiholla sitä euforiaa, jota moinen heittäytyminen tuotti. Deadline auttaa järjestämään aikaa kirjoittamiselle ja vertaistuki helpottaa jaksamista. Toivotan kaikille nanoilijoille hurjasti tsemppiä urakkaan.

Tämä kirjoitus on suunnattu itseni kaltaisille suorittajille – meille, joita kaikenlaiset haasteet kannustavat tekemään entistä enemmän vaikka pitäisi pikemminkin vähentää ja hidastaa ja opetella sanomaan ei. Some on niin täynnä kaikenlaista kannustusta tarttumaan toimeen, että välillä unohtuu, ettei se ole kaikkien ongelma – itse kaipaisin sitä, että somessa näkyisi enemmän hitaus, keskeneräisyys ja pysähtyminen Ja luovuttaminen – välillä se on nimittäin parasta ja rohkeinta mitä voi tehdä.

Romaanin kirjoittamisessa ei ole kyse mistään itsensä ylittämisestä, vaikka siitä usein kuuleekin puhuttavan niin. Ainakin minulle kirjoittaminen on itsensä kohtaamista, tila, jossa ei tarvitse olla yhtään enempää kuin on. Sanonkin siis: on ihan ok olla osallistumatta nanoon. Osallistumatta jättäminen ei tee kenestäkään huonoa kirjoittajaa.Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail