Alla oleva kohtauksen tapahtumat sijoittuvat ajallisesti Vainutun toiseen lukuun, sivulle 46. Spoilerivaroitus. Älä lue ennen Vainuttua.

 

***

Minä ja Mikael lähestyimme portsaria. Tunnistin hänet heti: hän oli valtavankokoinen susi nimeltään Simo. Olin nähnyt hänet paitsi Konstan omistaman klubin ovella, myös asuntomme lähellä muutamaan kertaan kevään aikana.

Halusin sanoa hänelle jotain henkilökohtaista, kuten pahoitella viimekertaista käytöstäni klubilla, tai kiittää häntä minun ja veljeni suojelemisesta. Olin nimittäin lopulta osannut laskea yksi plus yksi, kun Konsta oli paljastanut yrittäneensä pitää minut ja veljeni turvassa daimoneilta. Simo ei kuitenkaan vaikuttanut niiltä miehiltä, jotka olisivat arvostaneet kiitoksia tai anteeksipyytelyitä silloin, kun he tekivät vain työtään, joten tyydyin pelkkään nyökkäykseen. Hän nyökkäsi takaisin.

Hän silmäili minua ja Mikaelia hyvin välinpitämättömästi, kun astuimme sisään. Juuri ennen kuin me molemmat katosimme käytävään, kuulin hänen mutisevan radiopuhelimeensa: ”Tiedoksi sinne alakertaan: tästä illasta tuli juuri mielenkiintoinen.”

Kun ehdimme portaat alas, kävi ilmi, että Simo oli oikeassa. Ei niin, ettenkö olisi uskonut häntä. En vain ollut varma, oliko hänen käsityksensä mielenkiintoisesta sama kuin minun.

Ensimmäinen mielenkiintoinen asia: kaikki tuijottivat meitä. Ja koska lähes kaikki asiakkaat tähän aikaan vuodesta olivat susia eikä heillä ollut lupaa tuijottaa Mikaelia, tuijottivat he etupäässä minua.

Toinen mielenkiintoinen asia: huomasin nauttivani tuijotuksesta. Ihan pikkuisen siksi, että ensimmäistä kertaa olin sataprosenttisen varma, ettei kukaan susista kävisi kimppuuni. Enimmäkseen kuitenkin siksi, että tällä kertaa huomio johtui asiasta, josta olin ylpeä ja joka teki minut onnelliseksi.

En silti voinut väittää, etteivätkö susien reaktiot hämmentäneet minua lainkaan. Paikka oli täynnä, mutta mennessämme baaritiskille meille järjestyi helposti tilaa, eikä kukaan vahingossakaan hipaissut minua. Mikael veti tiskin alta jakkaran ja tarjosi sitä minulle. Tavallisesti olisin kohotellut kulmiani moiselle eleelle, mutta nyt olin vain helpottunut, kun hän tuli seisomaan taakseni ja laittoi käden rauhoittavasti selälleni.

Olin jo täysin unohtanut, mitä edes teimme koko tiskillä, kun tuttu baarimikko tuli luokseni.

Hän ei näyttänyt yllättyneeltä nähdessään minut ja Mikaelin yhdessä. ”Onneksi olkoon. Oletan, että jatkossa näemme vähän vähemmän väkivaltaa, kun sinä pääset purkamaan energiasi johonkin muuhun?”

Punastuin, ja Mikael nauroi. Sitten hän meni ja tilasi pullon samppanjaa, ja minun oli pakko pudistaa päätäni.

Silloin huomasin tiskille jonottajien joukossa siilitukkaisen suden.

Häpeä pyyhkäisi lävitseni. Olin lyönyt häntä. En täysin ilman hyvää syytä, mutta silti. Hän oli samassa poikaporukassa kuin edelliselläkin kerralla. Hän tuijotti minua niin murhaavasti kuin vain saattoi ilman, että oli liian ilmeinen. Jotenkin hän onnistui molemmissa tavoitteissaan.

”Minun pitää pyytää häneltä anteeksi”, mumisin.

Mikaelin katse seurasi omaani. Hänen kulmansa kohosivat. ”Tuoko on se tyyppi?” Hän oli kuullut, mitä olin tehnyt, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut kertonut hänelle, keneen hyökkäykseni oli kohdistunut. Siilitukka ja hänen kaverinsa olivat kaikki isokokoisia. Ehdottomasti pelottavimmasta päästä jopa ihmissusiasteikolla.

Nyökkäsin, ja hetken aikaa Mikael näytti varsin vaikuttuneelta. Sitten hän tajusi asemansa, ja yritti muokata ilmeestään enemmän laumanjohtajan näköisen. ”Mennään sitten”, hän sanoi ja kaappasi samppanjan mukaan.

Susien keskustelu katkesi hyvissä ajoin ennen kuin ehdimme heidän luokseen. Heidän ilmeensä eivät kertoneet mitään, mutta olin varma, että mikäli vain hajuaistini olisi ollut kyllin hyvä, olisin haistanut heidän epävarmuutensa.

Ja he epäilemättä saattoivat haistaa pelkoni. Kurkkuni oli kuiva. Tyrmäsin äkillisen haluni tarttua Mikaelin pitelemään pulloon.

Mikael puristi kättäni ennen kuin sanoi: ”Moi, en usko, että me olemme tavanneet.”

Kukaan ei vastannut pitkään aikaan mitään. Aloin jo pohtia, kuvittelivatko he meidän lähtevän, mikäli he vain teeskentelisivät ettei meitä ollut olemassa, mutta sitten siilitukka avasi suunsa. ”Me tiedämme, keitä te olette.”

Mikael ei hämmentynyt. ”Yritin olla kohtelias. No, jos ette halua esittäytyä, niin tyttöystävälläni Raisalla olisi teille hieman asiaa.”

Nielaisin. ”Haluaisin vain sanoa, että olen pahoillani siitä, että löin sinua”, sanoin. ”Ja potkaisin”, lisäsin nopeasti. ”Ja uhkasin tappaa, vaikka sitä sinä et varmaan tainnut edes ymmärtää, sillä sanoin sen kreikaksi. Ei niin, että olisin oikeasti tappanut sinut, vaikka Mitja ei olisikaan tullut väliin. Vaikka toisaalta vähän pelkään, että olisin voinutkin, sillä sinä todella kävit minun hermoilleni, etkä sinä ollut läheskään niin hyvä tappelija kuin ulkomuoto antoi ymmärtää.”

Mikael alkoi nauraa. Oikeasti nauraa, enkä tiennyt tunsinko enemmän nolotusta vai riemua siitä, että sain kuulla hänen naurunsa.

”Olen pahoillani, mutta tuo oli ehdottomasti huonoin anteeksipyyntö, jonka olen koskaan kuullut.”

”Minä yritin!” sanoin.

”Tiedän. Se oli oikein söpöä.”

Silmäni kapenivat. ”Minä murhaan sinut nukkuessasi”, sanoin.

”Siinä tapauksessa minun täytyy pitää huoli, ettei meistä kumpikaan nuku tänä yönä.” Hän virnisti, ja äkkiä minulla oli äkkiä vaikeuksia pysyä pystyssä koroillani.

Saadakseni ajatukseni muualle katsoin susia. Vastassani oli täysi suora tyrmistyneitä ilmeitä. En olisi hämmästynyt jos heidän silmämunansa putoaisivat kuopistaan hetkenä minä hyvänsä.

He eivät olleet koskaan nähneet tätä Mikaelia. Minun Mikaeliani.

Mikael suuteli ohimoani ja kiersi käsivartensa ympärilleni. Hän kääntyi susien puoleen. ”Nyt kun tämä pieni väärinkäsitys on selvitetty Raisan puolelta, on aika hoitaa teidän osuutenne. Ensinnäkin, te olette kohdelleet Raisaa todella epäkunnioittavasti. Tiedän, että te se on johtunut ainakin osittain väärästä tiedosta: toisin kuin monet täällä kuvittelevat, Raisa ei ole vahingoittanut laumaa millään tavalla. Päinvastoin, hän auttoi sekä minua että isääni, mitä ei voi sanoa kovin monesta muusta. Vastapalvelukseksi hän ansaitsi lauman suojeluksen, eikä siis minkään muun syyn vuoksi. Ilmeisesti minun arvostelukykyni ei teidän mielestänne ollut riittävän hyvä, vaan te päätitte, että tiedätte paremmin kuin minä, mitä laumassa on ja ei ole tapahtunut. Joten kun te olette kohdelleet Raisaa epäkunnioittavasti, se tarkoittaa, että te olette kohdelleet myös minua ja koko laumaa epäkunnioittavasti. Jos se tapahtuu vielä kerrankin, tiedätte seuraukset.”

Hän oli pitänyt koko ajan äänensä ja asentonsa neutraalina, mutta viimeisten sanojen kohdalla hän viimein antoi suden näkyä silmistään. Hän kiersi käsivarren ympärilleni ja ohjasi minut pois tiskin luota ennen kuin kukaan heistä ehti sanoa mitään.

”Vau”, oli kaikki mitä pystyin sanomaan.

”Nuo ääliöt saivat minut menettämään malttini”, hän mumisi.

”Eiköhän avata tuo samppanja”, sanoin.

Teimme niin. Meidät kutsuttiin pian istumaan joidenkin minulle ennestään tuntemattomien susien pöytään. Mikael esitteli minut kaikille, eikä kukaan heistä tuntunut katsovan minua lainkaan pahalla. Päinvastoin: olin erottavinani intoa. Aivan niin kuin he olisivat toivoneet jotain tällaista tapahtuvaksi.

Jossain vaiheessa menin käymään vessassa. Kun tulin takaisin, huomasin pöytäämme ilmestyneen uutta porukkaa. Mikael oli noussut seisomaan ja jutteli parhaillaan joidenkin susien kanssa. Osa uusista susista oli tyttöjä, ja he tuijottivat häntä silloinkin kun ei ollut hänen vuoronsa puhua. En voinut syyttää heitä: Mikaelin katsominen silloin kun hän ei tiennyt minun katsovan oli salainen paheeni.

Hän oli upea. Ja silloin se taas iski: tajunta siitä, että hän oli minun. Minun pitää hyvänä ja turvassa.

Kenenkään ei kuulunut olla näin onnekas. Tuntui siltä kuin olisin tehnyt kaikkien aikojen isoimman vedätyksen ja onnistunut pakenemaan saaliin kanssa paratiisisaarelle.

Aivan kuin hän olisi lukenut ajatukseni, sillä hän kohotti katseensa. Hänen silmänsä löysivät minut huoneen toiselta puolelta. Minua sieppasi vatsasta aina, kun hän katsoi minua niin. Silmissä välähti jotain, ja ennen kuin huomasinkaan, olin lakannut nojaamasta seinään ja alkanut kävellä häntä kohti hitain, keinuvin askelin.

Kun hänen keskustelukumppaninsa näkivät minun lähestyvän, he perääntyivät ja hajosivat ympärillemme kuin varpusparvi. Siitä huolimatta en kiirehtinyt.

Lopulta olin niin lähellä, että Mikael saattoi kietoa käsivartensa ympärilleni ja vetää minut vieläkin lähemmäs. Minulta pääsi huokaus.

”Luulenpa, että sinä olet vähän huppelissa”, hän kuiskasi korvaani.

”Vain vähän”, sanoin. En sanonut, että se johtui vähintäänkin yhtä paljon hänestä kuin samppanjasta.

Hän kohotti kätensä. ”Tule, mennään tanssimaan.”

”Mitä?” Minun oli täytynyt kuulla väärin. Mikael ei koskaan tanssinut.

Silti hän johdatti minut keskelle tanssijoiden massaa. Valot välkkyivät ja saivat Mikaelin hiukset näyttämään hetkittäin tummansinisiltä. Väkeä oli niin paljon, että pystyimme tuskin liikkumaan. Eikä se ilmeisesti ollutkaan tarkoitus, sillä hänen kätensä oli äkkiä niskassani ja piteli päätäni. Kiedoin käsivarteni hänen vyötärölleen juuri ennen kuin hän suuteli minua.

Kaikki äänet, värit, valot sulivat pois. Mikael rikkoi ja korjasi minut yhden ja saman suudelman aikana. Saatoin vain pitää kiinni niin lujaa kuin pystyin.

Sellaista tanssimista minä en ollut koskaan harrastanut. Mutta me molemmat olimme siinä aika pirun hyviä.