Browsed by
Kategoria: Yleinen

Aistienvartija, Pohjois-Irlanti ja brexit

Aistienvartija, Pohjois-Irlanti ja brexit

Hetken aikaa ajattelin, että brexit pilaisi kirjaideani. Oli 2016, olin kirjoittanut jo Muistojenlukijan ja suunnittelin sen jatko-osaa Aistienvartijaa. Olin jo vuosien ajan halunnut sijoittaa romaanin Pohjois-Irlantiin. Väki-trilogian kohdalla se tuntui erityisen sopivalta: trilogia käsittelee Eurooppaa ja eurooppalaisuutta, käsityksiämme itsestämme ja muista. Tiedän, että monet Belfastissa ensimmäistä kertaa vierailevat tuntevat laillani vähintään lievää epäuskoa siitä, että ollaan todella länsi-Euroopassa. Lännessä osataan olla sovinnollisia ja sivistyneitä – ja eiväthän kristityt harrasta uskonsotia? 

Minulle Pohjois-Irlanti on aina ollut esimerkki siitä, kuinka rasistisesti ja jopa ylimielisesti me eurooppalaiset ajattelemme yhteiskunnallisista konflikteista. Niin kuin olisimme itse niiden yläpuolella. Halusin näyttää, että osaamme mekin vihata. 

Mutta sitten tuli Brexit-äänestys, eikä kukaan oikein tuntunut tietävän, mitä Irlannissa tapahtuisi. Silloin en vielä tiennyt, ettei kukaan tietäisi sitä vielä kolmenkaan vuoden päästä, vaan pelkäsin, että tilanne pakottaisi minut muokkaamaan juonta EU-eron takia. 

Pian kuitenkin tajusin, ettei minun ollut mikään pakko käsitellä kirjassa brexitiä. Ja että toisaalta se tekisi Pohjois-Irlannista hyvin ajankohtaisen.

 

The Moy

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

#Moy #northernireland #antiques #interiors #exteriors #travelgram #travel #loadingonly #village #matkustus #kylä #pohjoisirlanti

Henkilön Elina Rouhiainen (@rouheli) jakama julkaisu


Aistienvartijan ensimmäisessä versiossa Kiuru ja Bollywood asuivat fiktiivisessä pohjoisirlantilaisessa kylässä. Fiktiivisessä siksi, että se salli minun luoda paitsi juoneen sopivaa maantiedettä, myös olla noudattamatta mitään tarkkaa paikallishistoriaa. Mitä kauemmin asiaa mietin, sitä varmempi kuitenkin olin, että paikan pitäisi olla oikea. Kun kustannustoimittajani sanoi tismalleen samaa, tein nopean nettihaun ja varasin itselleni lennot ja majoituksen. Kuukautta myöhemmin istuin Uberissa matkalla kylään nimeltä Moy – tai the Moy, niin kuin paikalliset sanovat. 

Moy oli viehättävä. Rakennukset olivat söpöjä ja siistejä ja kaikkialla tuoksui lanta. Hyvin nopeasti minulle kuitenkin selvisi, ettei se sopinut lainkaan Aistienvartijaan. Ensinnäkin tajusin Moyn olevan aivan liian pieni. Ja vaikka Moylla oli verinen historia, siellä oli tapahtunut sama kuin niin monella paikkakunnalla Pohjois-Irlannissa: konfliktin toisen osapuolen jäsenet, tässä tapauksessa protestantit, olivat muuttaneet pois. Oli siis liian rauhallista.

Istuin huoneessani ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Minulla oli vain pari päivää aikaa löytää uusi sopiva paikka. Googlasin nykyisten rauhanmuurien sijantia ja minulle selvisi, että lähin niistä löytyi Portadownista, jonne pääsisi bussilla.

 

Portadown

Seuraavana päivänä matkustin Portadowniin. Kaikki, mitä olin ehtinyt lukea kaupungista, sen historiasta ja nykypäivään ulottuvista konflikteista, sopi hyvin yhteen tarinani kanssa. Portadown tunnettiin erityisesti marsseistaan: protestanttien perinteinen marssireitti kulkee katolisten alueen läpi, mikä aiheuttaa edelleen joka vuosi ongelmia.

Päästessäni perille alkoi sataa. Minua jännitti. Mikäli Portadown ei sopisi kirjaani, en tiennyt mitä tekisin. Kävelin ensin keskustassa ja suuntasin sitten muurille. Toisin kuin esimerkiksi Belfastissa, Portadownin muuri ei ole muraalien peitossa eikä siitä välttämättä heti tajua, mikä se on. Minulle tarkoitus tuli kuitenkin selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun halusin päästä protestanttien puolelta katolisten alueelle ja tajusin joutuvani kiertämään keskustan kautta. 

Katolisten puolella minulle tuli hyvin kummallinen tunne eristäytyneisyydestä, vaikka näennäisesti alue olikin siisti ja rauhallinen. Niin, ehkä se oli vähän liiankin rauhallinen: siinä missä protestanttien puolella oli muraaleja, katolisten alue oli tarkoituksellisen paljas ja töhrytön. Se tuntui vertailussa paljon suuremmalta statementilta. 

Minkälaista täällä olisi kasvaa? Pohdin samalla kun tähyilin paikkaa, jossa Kiurun ja Bollywoodin käymä koulu voisi sijaita. Koulusta tulikin lopulta ainoa asia, jonka keksin omasta päästäni: Aislingin kaltaista tyttöjen sisäoppilaitosta ei Portadownissa ole.

Kävin vielä kunnostetussa People’s Parkissa, jonka tarkoituksena oli kaiketi toimia eräänlaisena neutraalina, kaikille avoimena alueena. Kiertelin joen rannassa kuvaamassa siltojen alle töherrettyjä tekstejä jotka viittasivat puolisotilaallisiin ryhmittymiin. Sitten olikin jo aika hypätä bussiin ja palata Moyhin. Matkalla huokaisin helpotuksesta: olin löytänyt paikan kirjaani. 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Hemmetin Portadown. #Aistienvartija #Väki #linnuttulee

Henkilön Elina Rouhiainen (@rouheli) jakama julkaisu

 

Totuus tulee taksikuskin suusta

Viimeisenä iltanani Moyssa uskaltauduin pubiin. Toiveissani oli jutella paikallisten kanssa Ehdin tuskin istua alas kun mies lyöttäytyi seuraani. Hän puhui niin vahvaa murretta että ymmärsin ehkä noin joka kolmannen sanan – ja minä siis olen asunut Dublinissa vuoden. Hän kuitenkin kertoi minulle hyvin mielellään näkemyksiään brexitistä ja maansa tilanteesta – jopa niin mielellään, että katsoi parhaaksi tarjota kuulijalleen useamman tuopin etten vain lähtisi minnekään. Mitä pidempään hän puhui, sitä selvemmin erotin hänen sanoissaan olevan ristiriidan: hän sanoi pelkäävänsä konfliktin kärjistyvän uudelleen, mutta melkein samaan hengenvetoon kertoi ihailevaan sävyyn tarinoita menneistä ajoista. Sama toistui hänen tavassaan puhua nuorisosta: näiden ei kuulemma pitäisi sortua samoihin hölmöilyihin kuin hänen sukupolvensa. Hän toivoi nuorilta enemmän kunnioitusta vanhempia kohtaan tajuamatta, että ehkä he kunnioittivat vanhempiaan vähän liikaakin – että he hölmöilivät juuri siksi, että olivat omaksuneet näiden ajatukset ja käsitykset.

Joka tapauksessa olen erittäin kiitollinen tälle miehelle, enkä pelkästään ilmaisesta hiprakasta. Ilman häntä kirjastani olisi tullut paljon huonompi. 

 

Lopuksi: R.I.P. Lyra

Kirjoittaessani väkivaltaan turvautuvista katolilaisnuorista kysyin usein itseltäni, kuinka uskottavaa konfliktin uudelleen kärjistyminen on. Jälleen kerran todellisuus osoitti huoleni turhaksi kamalalla tavalla, kun toimittaja Lyra McKee ammuttiin Derryssä/Londonderryssä maaliskuussa. 

Olen käynyt Derryssä useamman kerran. Siellä merkillepantavinta oli paitsi historia, myös tiettyjen alueiden köyhyys. Rauhansopimuksen piti tuoda ihmisille vaurautta, mutta niin ei ole käynyt Cregganissa, jossa ammuskelu tapahtui. Selvää on, että rauhanprosessi ei tule etenemään ilman sosiaalista oikeudenmukaisuutta. 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Kuulumisia ja ihan oikeita uutisia

Kuulumisia ja ihan oikeita uutisia

Viikko sitten palautin Väki kolmosen eli Unienpunojan ensimmäisen käsikirjoitusversion kustannustoimittajille. Nyt yritän löytää itsestäni lomailijan – ja kuten tämän blogipostauksen olemassaolosta voi päätellä, epäonnistun siinä säännöllisesti. On hyvin kummallista yritää olla tekemättä mitään kun on viimeisen puoli vuotta työskennellyt todella ison projektin parissa. Käsikirjotuksen aloittaminen oli hapuilevaa, mutta viime kuukausien aikana tarina terävöityi mielessä ja nyt olen jo varsin vakuuttunut, että tästähän tulee jälleen kerran kirja. Tarkkaa ilmestymisajankohtaa ei olla vielä päätetty, mutta se sijoittuu jonnekin vuoden 2020 alkupuoliskolle.

 

Muistojenlukija ilmestyy puolaksi

Puolalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantamo Zielona Sowa on ostanut Muistojenlukijan. Puolannoksen ilmestymisajankohta ei ole vielä tiedossa, mutta sen voin kertoa, että kansi tulee todennäköisesti olemaan sama kuin suomenkielisessä versiossa. Olen tästä diilistä todella innoissani – tämä on ensimmäinen kerta kun kirjani käännetään eurooppalaiselle kielelle. Puolassa on 38 miljoonaa ihmistä, joten Suomeen verrattuna markkina on todella iso. Zielona Sowa on julkaissut mm. omia suosikkejani Holly Bournea ja Marie Luta ja vaikuttaa muutenkin kaikin puolin mahtavalta talolta.

 

Esiintyminen Finnconissa sunnuntaina 7.7.

Perinteinen Finncon järjestetään tänä vuonna Jyväskylässä. Olen mukana paneelissa ”Fantasiamaailman yhteiskunnan rakentaminen”. Miten fantasiamaailmaan luodaan uskottava yhteiskunta? Mitä elementtejä maailma tarvitsee, mistä ideat niihin ammennetaan? Onko maailma aina kuvattava tarkkaan vai voiko sen jättää tarkoituksella luonnosmaiseksi? Paneelin puheenjohtajana toimii Katri Alatalo, muut panelistit ovat Jaro Karkinen ja Katinka Sarjanoja. Aika: sunnuntaina klo 14-15 Paikka: Jyväskylän yliopiston L-rakennus (liikuntatieteet), huone 303 Finnconiin on ilmainen sisäänpääsy.

 

Uutisluokka

Vuoniityn peruskoulun (jonka muuten kuvittelen olevan Kiurun entinen opinahjo) oppilas Hedie Gharbalgir kutsui minut reilu kuukausi sitten haastateltavakseen Ylen Uutisluokkaan. Juttelimme paljon kirjoittamisesta ja ideoimme myös yhdessä tarinan, jonka mahtava Hedie oikeasti kirjoitti! Pakko sanoa, etten itse olisi pystynyt yläasteella olemaan puoliksikaan se journalisti joka Hedie oli tämän jutun teossa. En välttämättä pystisi siihen vieläkään. Haastattelu löytyy nyt Yle Areenasta:

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Vielä eilen harkitsin tosissani osallistumista elämäni ensimmäiseen nanoon, jossa kirjoitetaan kuukaudessa vähintään 50k sanaa uutta romaanikäsikirjoitusta. Tarkoitukseni oli huijata sen verran, että kirjoittaisin jo aloittamani käsikirjoituksen loppuun. Siitä puuttuu juuri vaadittavat 50k sanaa – täydellistä!

Päätin kuitenkin toisin. Tässä kolme syytä, miksi nano ei ole aina hyvä idea.

1. Liian tiukka deadline tuottaa vain epäonnistumista

Minulla on tapana asettaa itselleni naurettavia aikatauluja ja sitten ahdistun, kun en ihmeellistä kyllä pysykään niissä. Hyppään pää edellä projekteihin tavoitellen ihanaa tehokkuuden ja aikaan saamisen kokemusta, mutta rima on niin korkealla, että ainoastaan petyn itseeni. Tajusin, että Nanosta tulisi minulle hyvin suurella todennäköisyydellä juuri tällainen projekti. Pointti ei olisi se, että saisin kässärin valmiiksi, vaan se että saisin sen valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

2. Joskus on hyvä kirjoittaa hitaasti

Nykyinen käsikirjotukseni on toistaiseksi syntynyt varsin vähällä pusertamisella. Kirjoitan paljon käsin ja siirrän sitten syntyneet pätkät koneelle, täydennän ja järjestelen. Aloittaessani en ollut lainkaan varma rakenteesta ja juonenkulusta, mutta pikkuhiljaa molemmat ovat alkaneet hahmottua. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että uusiksi kirjoittaminen olisi merkki epäonnistumisesta, edellisen kirjan kohdalla hätäilin silti vähän liikaa. Tällä kertaa haluan antaa itselleni enemmän aikaa selvittää, mihin kässäri on oikein menossa.

3. Ei tarvitse

Kässärini valmistuu joka tapauksessa. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että kirjoittaminen on päivätyöni. Minulla on kustannussopimus ja apuraha, aikataulusta on jo sovittu eri tahojen kanssa. Lisäksi olen kirjoittanut jo sen verran monta romaania, että luotan prosessiin. En siis usko, että nanon selättäminen toisi minulle mitään muuta kuin tunteen siitä, että selätinpäs nanon. Ja kuten ensimmäisessä kohdassa tuli ilmi, sellaisen tunteen metsästäminen johtaa kohdallani hankaluuksiin.

En missään nimessä halua mollata kenenkään osallistumista nanoon. Nanon tarkoitus on madaltaa kynnystä kirjoittaa romaani ja on mahtavaa, että se toimii monille juuri niin. Ymmärrän hyvin, miksi niin moni innostuu tästä haasteesta – olen itsekin rykäissyt romaanikässärin reilussa kuukaudessa ja  muistelen edelleen kaiholla sitä euforiaa, jota moinen heittäytyminen tuotti. Deadline auttaa järjestämään aikaa kirjoittamiselle ja vertaistuki helpottaa jaksamista. Toivotan kaikille nanoilijoille hurjasti tsemppiä urakkaan.

Tämä kirjoitus on suunnattu itseni kaltaisille suorittajille – meille, joita kaikenlaiset haasteet kannustavat tekemään entistä enemmän vaikka pitäisi pikemminkin vähentää ja hidastaa ja opetella sanomaan ei. Some on niin täynnä kaikenlaista kannustusta tarttumaan toimeen, että välillä unohtuu, ettei se ole kaikkien ongelma – itse kaipaisin sitä, että somessa näkyisi enemmän hitaus, keskeneräisyys ja pysähtyminen Ja luovuttaminen – välillä se on nimittäin parasta ja rohkeinta mitä voi tehdä.

Romaanin kirjoittamisessa ei ole kyse mistään itsensä ylittämisestä, vaikka siitä usein kuuleekin puhuttavan niin. Ainakin minulle kirjoittaminen on itsensä kohtaamista, tila, jossa ei tarvitse olla yhtään enempää kuin on. Sanonkin siis: on ihan ok olla osallistumatta nanoon. Osallistumatta jättäminen ei tee kenestäkään huonoa kirjoittajaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Kuvastaja-palkinto Muistojenlukijalle, messutunnelmia ja asiaa kotvimisesta

Kuvastaja-palkinto Muistojenlukijalle, messutunnelmia ja asiaa kotvimisesta

Nyt kävi niin, että Muistojenlukija voitti Kuvastajan. Jos nuortenkirjallisuuspalkinto Topeliuksen voittaminen oli pieni yllätys, tästä olen vielä enemmän äimänä – vaikka olen kirjoittanut kuusi fantasiaksi luokiteltavaa romaania, en ole koskaan ajatellut fantasian olevan vahvuuteni. Kuvastajan jakaa fantasiaharrastajista koostuva raati, joka ei perinteisesti ole välittänyt kaupallisista intresseistä vaan laadusta. Tästä kertoo esimerkiksi se, että palkinto on jaettu useamman kerran samalle kirjailijalle.

Kävin noutamassa palkinnon, Parasolla Craftsin tekemän lyhtydioraaman, torstaina Helsingin kirjamessuilla. Kuvat eivät tee teokselle oikeutta, mutta tältä se näyttää:

Palkintojenjaossa Kontu ry:n puheenjohtaja Marianna Leikomaa puhui kotimaisen fantasian korkeasta tasosta ja vertasi sitä käännettyyn fantasiakirjallisuuteen, jota hän ei pidä tällä hetkellä läheskään niin laadukkaana.

Alla virallinen lehdistötiedote:

Fantasiakirjallisuuspalkinto Kuvastaja jaettiin Helsingin kirjamessuilla

Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n vuosittain parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle jakama Kuvastaja-palkinto on myönnetty Elina Rouhiaisen teokselle Muistojenlukija (Tammi). Lyhytlistalle raati nosti myös seuraavat teokset: Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki (Gummerus), Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Robustos), Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti), Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into Kustannus). Kilpailuun osallistuivat vuonna 2017 julkaistut suomalaiset fantasiaromaanit selkeästi satukirjoiksi laskettavia teoksia lukuun ottamatta.

Lyhyen listan koostaminen oli tänäkin vuonna äärimmäisen vaikeaa, sillä vuonna 2017 julkaistiin ennätyksellisen laadukasta kotimaista fantasiaa ja niinpä poikkeuksellisen monia kovatasoisia romaaneja jäi tällä kertaa listan ulkopuolelle. Raati haluaa erityisesti nostaa esille tapaa jolla sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta käsiteltiin erittäin onnistuneesti useammassakin finalistissa. Tämän vuoden finalistit olivat myös kaikki poikkeuksellisen kauniita fyysisinä kirjoina.

Voittajakirjaa luonnehdittiin raadin piirissä seuraavasti: “Yhteiskunnallinen tematiikka (yhteiskunnallinen eriarvoisuus, maahanmuuttajat, sukupuolen moninaisuus yms.) ja sen herkkä käsittely ilman turhaa saarnaavuutta tekivät vaikutuksen.” “Todella kiehtova taikuus-/kykyrakennelma, jota käytetään hyvin juonenkäänteissä.” “Isot teemat antavat kirjan tarinalle paino-arvoa.” “Henkilöt olivat monitahoisia ja näkökulmien vaihtuminen sujuvaa.” “Kaikki tässä kirjassa oli tuoretta.”

Palkinto jaettiin Helsingin Kirjamessuilla 25.10.2018 klo 11.00.

Lisätietoja:

Suomen Tolkien-seura Kontu ry. / www.suomentolkienseura.fi

    • Raadin puheenjohtaja Marianna Leikomaa  (marianna.leikomaa@gmail.com)
    • Raadin jäsenet: Satu Keinänen, Susanna Keinänen, Kaisa Linnasalo,
      Mikko Seppänen, Elisa Wiik

 

***

Messut menivät muiltakin osin hyvin. Perjantain haastattelu oli mukavan rento, vaikka puhuimme myös varsin isoista aiheista kuten kirjallisuuden poliittisesta kantaaottavuudesta ja Pohjois-Irlannin tilanteesta. Kirjat menivät kaupaksi päätellen ainakin siitä, että Muistojenlukija loppui sunnuntaina kesken. Törmäsin moniin tuttuihin ja ostin kassillisen kirjoja.

Messuille ilmestyi myös ystävieni Jenny Kangasvuon ja Katri Rauanjoen sekä Jonna Pulkkisen kirjoittama kirja Kotvimisen vallankumous (Karisto), jossa on mukana myös oma haastatteluni. Kotviminen tarkoittaa työtä eteenpäin vievää taukoa tai tuumailutuokiota: ulkoapäin näyttää siltä ettei mitään tapahdu, mutta todellisuudessa kotviminen on elintärkeää paitsi lopputuloksen, myös hyvinvoinnin kannalta. Eli: ei pitäisi puhua negatiiviseen sävyyn prokrastinaatiosta, vaan positiivisesta ilmiöstä nimeltä kotviminen.

Kuuntelin ystävieni esitystä ja tiedostin taas, miten minulla on tapana syyllistää itseäni kaikesta ”hukatusta” ajasta. Kesän loppuunpalamisen jälkeen olen taistellut kynsin hampain kaikenlaista suorittamista ja tehokkuutta vastaan, ja siksi kirja tuntuu juuri nyt todella tärkeältä. Miksi koko ajan pitää olla kiire? Miksi somessakin pitää koko ajan olla sisältöä, joka osoittaa, miten paljon saa aikaan? Kirjoitan tästä vielä myöhemmin lisää sitten kun olen lukenut kirjan loppuun, mutta tällä hetkellä vakaa aikomukseni on toteuttaa kotvimisen vallankumousta ja löysätä aikataulujani niin paljon kuin suinkin voin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Muistojenlukija Kuvastaja-ehdokkaana

Muistojenlukija Kuvastaja-ehdokkaana

Viikonloppuna sain hyviä uutisia: Muistojenlukija on päässyt Kuvastaja-ehdokkaaksi. Kyseessä on jo kolmas palkintoehdokkuus ja näin Aistienvartijan ilmestymisen kynnyksellä se tuli täytenä yllätyksenä. Alla Suomen Tolkien-seuran tiedote:

 

Fantasiakirjallisuuspalkinto Kuvastaja jaetaan Helsingin kirjamessuilla

Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n vuosittain parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle myöntämä Kuvastaja-palkinto jaetaan Helsingin kirjamessuilla torstaina 25.10. kello 11.00.

Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle pääsivät tänä vuonna seuraavat romaanit:

  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki (Gummerus)
  • Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (Robustos)
  • Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti)
  • Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into Kustannus)
  • Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi)

Lyhytlistan teokset valittiin vuonna 2017 julkaistuista suomalaisista fantasiakirjoista, jotka eivät olleet selkeitä satukirjoja. Voittajan valitsee asiantuntijaraati.

Lisätietoja:

Suomen Tolkien-seura Kontu ry, www.suomentolkienseura.fi

Raadin puheenjohtaja Marianna Leikomaa (marianna.leikomaa@gmail.com)

Kuvastajan aiemmat voittajat:

  • Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet  sivut (Karisto, 2016)
  • Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)
  • Helena Waris: Vuori (Otava, 2014)
  • Helena Waris: Talviverinen (Otava, 2013)
  • Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos, 2012)
  • Helena Waris: Sudenlapset (Otava, 2011)
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena kustannus, 2010)
  • Helena Waris: Uniin piirretty polku (Otava, 2009)
  • Anni Nupponen: Nainen ja kuningas (omakustanne, 2008)
  • Päivi Honkapää: Viides tuuli (WSOY, 2007)
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena kustannus, 2006)
  • Jyrki Vainonen: Perintö (Loki, 2005)
  • Ilkka Auer: Sysilouhen sukua (Otava, 2004)
  • Juha Ruusuvuori: Nokian nuoriso-ohjaaja (WSOY, 2003)
  • Tuula T. Matisanlo: Tuulen kalastajat (Kustannus-Mäkelä, 2002)
  • Sari Peltoniemi: Hirvi (Tammi, 2001)
  • Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000)

 

***

Aistienvartija on tullut painosta ja päässyt jo lukijoiden käsiin sekä monien kauppojen hyllylle. Virallinen (jos nyt näin embargottoman kirjan kohdalla voi edes sanoa) ilmestymispäivä on lauantaina Hel-YA!-festareilla, toivottavasti nähdään siellä!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Miksi kulutin kesälomani Aistienvartijan parissa

Tätä kirjoitettaessa Aistienvartija on toivon mukaan lähtenyt painoon. Tällä viikolla kävimme vielä läpi vedoksia ja kansitekstejä, painon deadline oli perjantaina. Valmiin kirjan pitäisi putkahtaa maailmaan viimeistään 29.9. Hel-YA!-tapahtumassa.

En ole koskaan ollut kirjan jälkeen yhtä väsynyt kuin nyt. Deadlineni oli kesäkuun lopussa, minkä jälkeen minun oli tarkoitus jäädä lomalle. Silloin minulle sanottiin sanat, joita en olisi halunnut kuulla: käsikirjoitukselle voisi vielä tehdä jotain. Tiesin, että se piti paikkansa, mutta en silti kuullut sitä mielelläni. Jännite uupuu, yksi kustannustoimittaja sanoi. Päähenkilö kaipaa vielä jotain lisää, sanoi toinen. Vakavia ongelmia siis. Loma sai jäädä. Sain lopulta lähes kuukauden lisäaikaa, ja tuon kuukauden aikana mylläsin etenkin viimeisen neljänneksen perusteellisesti läpi.

Voisi kuvitella, että viiden kirjan jälkeen jo tietäisin mitä olen tekemässä ja prosessi toimisi sutjakasti – näin ei kuitenkaan ole. Tuntuu siltä, että tieto kasvaa koko ajan enemmän kuin taito, minkä takia on tietoisempi paitsi tekstin puutteista, myös erilaisista vaihtoehdoista. On helpompaa kirjoittaa, jos mielessä on vain yksi tapa kertoa tarina. Se ei välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen, mutta ainakin kirjoittajalla on varma olo tekemisestään.

Prosessini on muuttunut varsin paljon Susirajan ajoista. Kirjoitan nykyään palapelimäisesti, mikä parhaimmillaan tuottaa tarkkanäköisiä, kiteytyneitä kohtauksia, mutta vastaavasti rakenne leviää helpommin käsiin. Niin kävi tälläkin kertaa. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että aikaa oli vähän ja päähenkilö eri kuin ensimmäisessä kirjassa. Tai että mielessäni oli kaikenlaisia kunnianhimoisia ajatuksia kerrontatavoista, jotka heijastelevat mielen sisäistä epälineaarisuutta.

Pitää myös tunnustaa, että sarjojen kakkososat ovat minulle vaikeita. VAIKEITA. Oma sisäinen dramaturgiani toimii niin, että on helppo aloittaa ja helppo lopettaa, mutta kaikki siinä välissä onkin hankalampaa.

En voi kuitenkaan sanoa vaipuneeni missään vaiheessa täydelliseen epätoivoon. Tiesin, että haluamani romaani piileskelee jossakin, minun täytyi vain kaivaa se esiin kaiken teksti- ja ajatusmassan alta. Poistin lopulta kokonaisen luvun ja useita kohtauksia. Kirjoitin vähän lisää vahvistamaan pääjuonta ja motivaatioita. Monet tekstipätkät hakivat oikeaa kohtaa aivan viime metreille asti.

Itse tarina ei muuttunut. Tein saman kuin ennen, mutta paremmin. Palauttaessani viimeistä versiota tunsin onnistuneeni korjaamaan useita ongelmia, mutta en ollut varma riittikö se. Jännitin lomalta palaavan kustanustoimittajan kommentteja.

”Tää on parantunu kauttaaltaan, jotenkin terävöityny. Sun heinäkuu meni pilalle, mutta se kannatti. Nyt tästä tuli tosi hyvä kirja.” Juuri tismalleen sen halusin kuulla.

Ei ole tietenkään väliä, miten kirja syntyy. Onko kirjoittaminen ollut helppoa vai vaikeaa, hidasta tai nopeaa. Väitän, ettei lukija usein edes pysty näkemään sitä tekstistä. Mutta vähitellen olen alkanut ajatella, että ehkä ihan kaikkea ei aina tarvitse ajatella lukijan kannalta, että omalla sisäisellä prosessilla on arvo, joka ei liity millään tavalla lopputulokseen. Aion siis antaa itselleni aikaa levätä ja yrittää parhaani mukaan olla ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan, pidettiin Aistienvartijasta tai ei.

 

Loppuun huomio: Muistojenlukijan painosta ei ole enää hirveästi jäljellä. Kehotan kaikkia teitä, jotka haluatte omistaa koko trilogian, ostamaan ensimmäisen osan nyt, eikä vasta myöhemmin. Paperikirjan elinkaari on nykyään lyhyt. Vuoden päästä Väki 1:stä ei todennäköisesti saa enää mistään, eikä uutta painosta yleensä oteta vain siksi, että sarjasta olisi vielä ilmestymässä osia.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Kirjojen tyhjennysmyynti!

Kirjojen tyhjennysmyynti!

EDIT: Jäljitetty ja Vainuttu eli sarjan osat 3-4 myivät nopeasti loppuun. Kahta ensimmäistä saa yhä alla olevaan hintaan!

Tyhjennän varastojani ja myyn tällä hetkellä kaikki Susirajat hintaan 10e/kpl sisältäen postituskulut. Mikäli ostat enemmän kuin yhden kirjan, saat loput kappaleet hintaan 5e – kaksi kirjaa maksaa siis 15e ja kolme kirjaa 20e. Koko sarja eli neljä kirjaa lähtee hintaan 25e!

Kaikkien Susirajojen painokset ovat loppu, joten tämä on ainut mahdollisuus saada kirjat omaksi. Kirjoihin saa halutessaan omistuskirjoitukset. Maksun voi suorittaa tilille sitten, kun lähetys on tullut perille. Toimitus tapahtuu postin kautta ja pyydettäessä lähetys onnistuu myös pakettiautomaattiin.

Tilaukset ja kyselyt osoitteeseen elina ät elinarouhiainen piste com.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Muistojenlukija Tulenkantaja-ehdokkaana!

Muistojenlukija Tulenkantaja-ehdokkaana!

Muistojenlukija on päässyt mukaan kisaamaan vuoden Tulenkantaja-palkinnosta. Palkinto annetaan kaunokirjalliselle teokselle, jolla nähdään olevan potentiaali menestyä Euroopassa. Palkintosumma on 10 000 euroa ja voittaja julkistetaan 24.3. Tampereen hotelli Ilveksessä pidettävässä palkintogaalassa. Ajankohta on sikäli hauska, että täytän seuraavana päivänä 25.3. – tulen siis joka tapauksessa juhlimaan Tampereella. Palkinnon myöntää Aamulehti.

Kaikki vuoden 2018 ehdokkaat:
Magdalena Hai (kuv. Teemu Juhani): Kurnivamahainen kissa (Karisto)
Kaj Korkea-aho & Ted Forsström (kuv. Pentti Otsamo): Zoo! Virala genier / Zoo! Viraalit nerot (Förlaget, Otava)
Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko)
Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät (WSOY)
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi)
Satu Taskinen: Lapset (Teos)

Juttu ehdokkaista Aamulehdessä

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Vuosi 2017 – Väkeä ja väsymistä

Vuosi 2017 – Väkeä ja väsymistä

Alkuvuodesta on tavallista tehdä kokoava päivitys edellisen vuoden tapahtumista. Tässä tulee omani.

Vuonna 2017

  • Muistojenlukija ilmestyi
  • Kesytön ja Uhanalainen ilmestyivät Kiinassa
  • Kirjoitin gradun ja suoritin opintoja
  • Valmistuin valtiotieteiden maisteriksi
  • Sain vihreän vyön karatessa
  • Kirjoitin Väki 2:n ensimmäisen version
  • Matkustin Romaniaan
  • Aloin seurustella
  • Koirani kuoli
  • Luin 20 kirjaa
  • Jättäydyin täyspäiväiseksi kirjailijaksi
  • Ja myös: väsyin todella pahasti

Olen jo pitkään suorittanut asioita aikamoista tahtia, ja joka vuoden lopussa olen luvannut itselleni, että ensi vuonna otan rennommin. En koskaan ota. Paitsi että nyt on oikeasti pakko.


Syksyn aikana oli parikin hetkeä, jolloin havahduin todellisuuteen. Annoin eräälle lehdelle puhelinhaastattelun. Toimittaja kyseli taustojani ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Sä siis olet suorittanut kandin- ja maisterintutkinnot samaan aikaan kun olet kirjottanut viisi romaania?” Tunnustin, että näin on. Se kuulosti ensimmäistä kertaa omaankin korvaani paljolta.

Marraskuussa kirjailijakaverini esitteli minut bileissä toiselle kirjailijalle sanomalla: ”Tässä on Elina, Elina kirjottaa hurjaa tahtia, se on ihan kone!” Se oli tietenkin kehu, mutta samaan aikaan jokin lauseessa häiritsi minua. Totuus nimittäin on, että minä en ole kone. Tai en ainakaan halua olla: luovan työn ei kuulu olla pelkkää mekaanista liukuhihnatuotantoa.

Asia on nimittäin niin, etten ole koskaan ajatellut kirjoittavani erityisen nopeasti tai paiskivani muutenkaan hurjan paljon töitä. Pikemminkin olen ajatellut että näin kuuluu tehdä, että tämä on normaalia – että ehkä muut osaavat tehdä saman verran asioita lyhyemmässä ajassa ja siksi välillä tuntuu, ettei koskaan ole vapaata. Ajatus lomasta tai tauosta on tuntunut lähes mahdottomalta: silloinhan kaikki muut porhaltavat ohi ja minä unohdun. Tai ideat karkaavat eivätkä enää palaa. Tai sitten huomaan, etten yksinkertaisesti osaa olla tekemättä mitään: kilpaurheileminen piti huolen, etten ole oikeastaan koskaan edes kokeillut  toimettomuutta.

Olen myös pelännyt lomalla viimein huomaavani, miten väsynyt todellisuudessa olen, ja tauon venyvän hyvin pitkäksi.

Nämä eivät ole asia, josta kannattaisi olla erityisen ylpeä – mitkään yllä mainituista. Itsensä ajaminen loppuun ei ole mikään sankarillinen uroteko. Se, ettei osaa antaa itsensä levätä ei ole hienoa.

Ensimmäiset vuodet kirjailijana jaksaa silkalla alkuinnostuksella. Sen jälkeen saattaakin tehdä tiukempaa. Realiteetit iskevät niskaan. Ura ei olekaan tasaisesti ylöspäin nouseva käyrä, vaan alkumenestyksen jälkeen tulee helposti tasaisempi vaihe. Omat odotukset nousevat, mutta lukijamäärät eivät välttämättä niiden mukana.

Sitten on tietenkin se, että kirja-alalla on tapahtunut paljon vuosien 2012 ja 2017 välillä. Kollegoita on hävinnyt viereltä. Uusia on tullut tilalle entistä tiukempaan tilanteeseen. On ollut hätkähdyttävää nähdä, miten paljon vähemmän kirjoista kirjoitetaan, miten paljon vähemmän niitä myydään ja miten paljon pienempi osa niistä pääsee kirjakauppojen hyllyille. Näin jälkikäteen voi sanoa, etten Kesyttömän ilmestyessä osannut lainkaan tajuta, miten huikean hyvin kirja otettiin silloin vastaan, miten paljon siitä ilmestyi arvioita ja miten hyvin se myi korkeasta hinnastaan huolimatta.

Tällä en tarkoita sanoa, että työni olisi ihan perseestä tai etten pitäisi siitä enää. Pikemminkin olen viime aikoina yrittänyt miettiä, mitkä työskentelytapani kaipaisivat päivitystä, mitä virheellisiä käsityksiä minulla on itsestäni ja toisaalta tästä alasta. Syykin on selvä: painoin kevään ja kesän niin täysillä, että syksystä tuli kohtalaisen synkkä. Väsymisen tuntee yleensä silloin kun aikataulu vihdoin hellittää vähän. Odotin Väki 2:n kirjoittamista kuin kuuta nousevaa, mutta kun sitten vihdoin pääsin siihen käsiksi, huomasin aika pian, että takki oli pelottavan tyhjä. Olin älyttömän kriittinen itseäni kohtaan ja aloin kyseenalaistamaan myös Muistojenlukijassa tekemiäni ratkaisuja, vaikka samaan aikaan kaikki arviot olivat kiittäviä.

Pikkuhiljaa tajusin, etten selviäisi kässärin deadlinesta hengissä jos en hellittäisi kaikkien vaatimusten osalta. Olen siis syksystä lähtien antanut monien juttujen olla. Some on jäänyt päivittämättä. Maileihin olen vastannut laiskasti. Ei yksinkertaisesti ole ollut energiaa ylimääräiseen kommunikaatioon.

Tämä vuosi onkin otettava opetuksena. Pitää levätä. Pitää sanoa: fuck this shit ja olla tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Liikkua itsensä vuoksi ja lukea enemmän. Olla vähän äänekkäämpi niissä asioissa, jotka koen tärkeiksi – puhua enemmän ainakin kirjoista. Olla kiltti niille ihmisille, jotka ovat tärkeitä.

Silti: en kadu. 2017 oli tärkeä vuosi ja sen ansiosta 2018 tulee olemaan parempi. Jatkossa en vain aio enää teeskennellä olevani kone.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail
Muistojenlukija Topelius-ehdokkaana

Muistojenlukija Topelius-ehdokkaana

Sain maantaina iloisen puhelun kustantajalta: Muistojenlukija on päässyt ehdolle vuoden 2018 Topelius-palkinnon voittajaksi. Topelius on Suomen nuorisokirjailijat ry:n jakama palkinto vuoden 2017 aikana ilmestyneelle ansiokkaalle nuortenkirjalle. Palkintoa on jaettu jo 40-luvulta lähtien.

Palkinnosta päättää kolmihenkinen raati, johon kuuluvat tänä vuonna äidinkielenopettaja Ida Hartikainen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio ja erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho. Muistojenlukijan kohdalla raadin perustelut olivat seuraavat:

Kiuru näkee muiden muistot. Elämä mullistuu, kun hän löytää muita kaltaisiaan. Rouhiaisen teos punoo osoittelematta arjen ja fantasian liittoon keskustelua sukupuolesta, vallasta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Sekä henkilöhahmojen että tapahtumien kautta nousevat esiin kysymykset valtaväestön etuoikeuksista, oikeasta ja väärästä. Erinomaisesti kirjoitettua ja sujuvasti etenevää kaunokirjallisuutta, joka jättää vahvan muistijäljen.

Raati korostaa tiedotteessa tarvetta suositella lapsille ja nuorille nimenomaan uutta lanukirjallisuutta: ”Lapset ja nuoret haluavat lukea kirjallisuutta myös omasta ajastaan ja nykykielellä. – Usein vanhemmat suosittelevat itselleen rakkaita kirjoja, mutta lasta tai nuorta kiinnostaisi enemmän jokin uusi, puheenjohtaja Erho pohtii. – Klassikkojen arvoa tämä ei tietenkään vähennä.”

Nostan tämän esille, sillä olen itse ärsyyntynyt useammin kuin kerran siihen, miten vähän uudesta kirjallisuudesta puhutaan ja kirjoitetaan ja miten helposti aikuiset lähtevät kaivamaan lukuvinkkejä omasta lapsuudestaan. Fakta on nimittäin se, että nykyinen lanukirjallisuus on ihan huikean hyvää ja toisaalta monien klassikoidenkin kohdalla aika on kullannut muistot. Asiasta on kirjottanut mm. Taika Dahlbom Hesarissa.

Voittaja julkistetaan 12.1.2018. Samalla jaetaan myös ansiokkaalle lastenkirjalle myönnettävä Arvid Lydecken -palkinto.

Tässä vielä ehdokaslistat:

Topelius 2018

  • Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maagine korva (WSOY)
  • Kirsi Kuronen: Pönttö (Karisto)
  • Arja & Emma Puikkonen: Äänihäkki (Otava)
  • Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi)
  • Tuuli Vuorma: Caapparin kääty (Kvaliti)

 

Arvid Lydecken 2018

  • Riikka Ala-harja: Kahden maan Ebba (Otava)
  • Karin Erlandsson: Pärlfiskaren (Schildts & Söderströms); Helmenkalastaja (suom. Tuula Kojo; S & S)
  • Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto)
  • Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos)
  • Laura Ruohonen: Tippukivitapaus (Otava)

 

Kaikkien kirjojen ehdokasperustelut löydät tästä Nuorisokirjailijoiden tiedotteesta.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail