Browsed by
Tag: arki

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Kolme syytä olla osallistumatta NaNoWriMoon

Vielä eilen harkitsin tosissani osallistumista elämäni ensimmäiseen nanoon, jossa kirjoitetaan kuukaudessa vähintään 50k sanaa uutta romaanikäsikirjoitusta. Tarkoitukseni oli huijata sen verran, että kirjoittaisin jo aloittamani käsikirjoituksen loppuun. Siitä puuttuu juuri vaadittavat 50k sanaa – täydellistä!

Päätin kuitenkin toisin. Tässä kolme syytä, miksi nano ei ole aina hyvä idea.

1. Liian tiukka deadline tuottaa vain epäonnistumista

Minulla on tapana asettaa itselleni naurettavia aikatauluja ja sitten ahdistun, kun en ihmeellistä kyllä pysykään niissä. Hyppään pää edellä projekteihin tavoitellen ihanaa tehokkuuden ja aikaan saamisen kokemusta, mutta rima on niin korkealla, että ainoastaan petyn itseeni. Tajusin, että Nanosta tulisi minulle hyvin suurella todennäköisyydellä juuri tällainen projekti. Pointti ei olisi se, että saisin kässärin valmiiksi, vaan se että saisin sen valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

2. Joskus on hyvä kirjoittaa hitaasti

Nykyinen käsikirjotukseni on toistaiseksi syntynyt varsin vähällä pusertamisella. Kirjoitan paljon käsin ja siirrän sitten syntyneet pätkät koneelle, täydennän ja järjestelen. Aloittaessani en ollut lainkaan varma rakenteesta ja juonenkulusta, mutta pikkuhiljaa molemmat ovat alkaneet hahmottua. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että uusiksi kirjoittaminen olisi merkki epäonnistumisesta, edellisen kirjan kohdalla hätäilin silti vähän liikaa. Tällä kertaa haluan antaa itselleni enemmän aikaa selvittää, mihin kässäri on oikein menossa.

3. Ei tarvitse

Kässärini valmistuu joka tapauksessa. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että kirjoittaminen on päivätyöni. Minulla on kustannussopimus ja apuraha, aikataulusta on jo sovittu eri tahojen kanssa. Lisäksi olen kirjoittanut jo sen verran monta romaania, että luotan prosessiin. En siis usko, että nanon selättäminen toisi minulle mitään muuta kuin tunteen siitä, että selätinpäs nanon. Ja kuten ensimmäisessä kohdassa tuli ilmi, sellaisen tunteen metsästäminen johtaa kohdallani hankaluuksiin.

En missään nimessä halua mollata kenenkään osallistumista nanoon. Nanon tarkoitus on madaltaa kynnystä kirjoittaa romaani ja on mahtavaa, että se toimii monille juuri niin. Ymmärrän hyvin, miksi niin moni innostuu tästä haasteesta – olen itsekin rykäissyt romaanikässärin reilussa kuukaudessa ja  muistelen edelleen kaiholla sitä euforiaa, jota moinen heittäytyminen tuotti. Deadline auttaa järjestämään aikaa kirjoittamiselle ja vertaistuki helpottaa jaksamista. Toivotan kaikille nanoilijoille hurjasti tsemppiä urakkaan.

Tämä kirjoitus on suunnattu itseni kaltaisille suorittajille – meille, joita kaikenlaiset haasteet kannustavat tekemään entistä enemmän vaikka pitäisi pikemminkin vähentää ja hidastaa ja opetella sanomaan ei. Some on niin täynnä kaikenlaista kannustusta tarttumaan toimeen, että välillä unohtuu, ettei se ole kaikkien ongelma – itse kaipaisin sitä, että somessa näkyisi enemmän hitaus, keskeneräisyys ja pysähtyminen Ja luovuttaminen – välillä se on nimittäin parasta ja rohkeinta mitä voi tehdä.

Romaanin kirjoittamisessa ei ole kyse mistään itsensä ylittämisestä, vaikka siitä usein kuuleekin puhuttavan niin. Ainakin minulle kirjoittaminen on itsensä kohtaamista, tila, jossa ei tarvitse olla yhtään enempää kuin on. Sanonkin siis: on ihan ok olla osallistumatta nanoon. Osallistumatta jättäminen ei tee kenestäkään huonoa kirjoittajaa.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Julkkarikuukausi – mitä oikeasti tapahtui?

Julkkarikuukausi – mitä oikeasti tapahtui?

Niin hämmästyttävältä kuin se itsestäni tuntuukin, Muistojenlukijan ilmestymisestä on kulunut vasta kuukausi. Kuukauteen on mahtunut paljon – luultavasti enemmän kuin moni tajuaakaan. Tässä lyhyt listaus kaikesta häppeningistä.

1. Hel-YA! ja julkkarit

Suomen ensimmäisestä YA-festarista tuli juuri niin hieno tapahtuma kuin ennakkoon osattiin uumoilla. Höpötin kahdessa eri paneelissa mahtavien ihmisten kanssa. Virallisen osuuden jälkeen alkoivat omat vähän vähemmän viralliset julkkarini, joissa pääsin kertomaan muun muassa suihkuverhon ja kiropraktikkoni vaikutuksesta kirjan syntyyn. Kiitos kaikille julkkareissa olleille!

 

2. Radioesiintyminen ja lehtijutut

Julkkariviikolla marssin elämäni ensimmäistä kertaa radioon puhumaan YA:sta Ylen Kultakuume-ohjelmassa. Jännitti ihan pirusti, mutta onneksi juontaja Niina Mäkeläinen ja kollegani Siri Kolu olivat hyvin ammattimaisia. Ohjelman voi edelleen kuunnella Yle Areenassa. Radion lisäksi annoin tukun muita haastatteluja. Turun Sanomissa ilmestyi laaja YA:ta käsittelevä juttu. Vähän pidemmät haastikset ilmestyivät Lukufiiliksessä ja Karo Hämäläisen Kirjailjan päiväkirja -blogissa. Myös eräs fani teki blogiinsa jutun, tuo haastattelu löytyy täältä.

Olimme jo kauan sitten jutelleet kaverini, kirjailija-toimittaja Milla Ollikaisen kanssa henkilökuvan tekemisestä ja tuo juttu ilmestyi elokuun puolivälissä Seurassa. Verkkoversion voi lukea täällä. Jutun kuvat otettiin muuten jo kesäkuussa ja tuo kuvaussessio oli kenties hauskin kaikista tähänastisista – pääsin muun muassa nojailemaan betoniseinään ja makoilemaan kanavanrannassa.

3. Worldcon

Tunnustan: olen käynyt conissa tasan kerran, ja silloinkin vain puhumassa eräässä paneelissa. Tutut saivat kuitenkin houkuteltua ilmoittautumaan mukaan ohjelmaan. En kadu! Signeerausaikani sattui olemaan samaan aikaan George R.R. Martinin kanssa, joten pääsin todistamaan vierestä suuren maailman meininkiä. Ensimmäinen englanninkielinen paneelini käsitteli urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa. Kuulin pari minuuttia ennen paneelia, että moderaattorimme oli estynyt, mutta onneksi ihana Donna Maree Hanson hyppäsi puikkoihin ja hoiti tilanteen ihailtavasti. Myös Delia Shermanin viisaus ja Russell Smithin esiintymistaidot vakuuttivat. Kaiken kaikkiaan tuli sellainen tunne, että kansainvälinen spefiyhteisö on lämmin ja hyvin kyvykäs. Toinen paneelini oli suomeksi tuttujen tyyppien kanssa kotimaisen paranormaalin romantiikan ja vähän muunkin fantasian nykytilanteesta. Oli muutenkin mukava törmäillä käytävillä tuttuihin ja istua luentosaleissa kuuntelemassa ihmisiä jotka kertovat intohimonsa kohteesta. Tulin kuulleeksi paljon puhetta aiheista, joista en yleensä ole edes niin kiinnostunut mutta jotka alkoivat puhujien innostuksen myötä vaikuttaa hyvinkin kiehtovilta. Ensimmäinen Worldconini oli siis hyvin positiivinen kokemus ja tällä hetkellä haaveilen jo Dubliniin menosta.

 

4. Blogikiertue

Ennen kirjan ilmestymistä huhuilin Twitterissä kiinnostuneiden bloggaajien perään, ja ilokseni vapaaehtoisia ilmoittautui enemmän kuin toivoinkaan. Kahdeksan bloggaajaa luki Muistojenlukijan ennakkoon ja julkaisi arvionsa ilmestymisviikolla. Kiitos kaikille osallistuneille – jos ette ole vielä saaneet signeerattua kirjaa postissa, saatte sen hyvin pian. Näiden lisäksi arvio on ilmestynyt ainakin Kirjapöllön huhuiluja -blogissa. Muista arvioista saa vinkata kommenttikenttään! On pakko sanoa, että olen ollut pöllämystynyt kaikkien arvioiden positiivisuudesta. Yritän nauttia siitä, mutta samaan aikaan tulee tunne, että asiat menevät jo vähän liiankin hyvin ja että universumi rankaisee vielä tavalla tai toisella. Tunnustin tämän kustantajalle, joka nauroi hupsuudelleni.

5. Väki 2:n kirjoittaminen

Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt kirjoittaa Väen jatko-osaa siinä aika lailla epäonnistuen. Kirjoittaminen ja hötkyily sopivat huonosti yhteen. Kävin palaveroimassa Tammessa ja tulimme siihen tulokseen, että aikaisemmin laatimamme aikataulu pitää yhä: toinen osa ilmestyy syyskuussa 2018. Sen nimi on Aistienvartija.

 

6. Henkilökohtaiset myllerrykset

Viime viikot ovat olleen siitäkin jänniä, että minusta tuli täti. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan minulla on myös poikaystävä. Elokuussa kävi myös niin, että koirani sairastui ja se jouduttiin lopettamaan. Läheisyyden ja yksinäisyyden samanaikainen olemassaolo on hämmentävä kokemus.

Mitä seuraavaksi?

Syyskuulle on kaksi tavoitetta: työ ja lomailu. Yritän kirjoittaa mahdollisimman paljon ennen kiireistä messulokakuuta. Olen lähdössä kymmeneksi päiväksi Romaniaan, missä tulen myös tekemään enemmän tai vähemmän töitä. Ottaen huomioon, että Bukarestissa lämpötila on edelleen 30 asteen hujakoilla, voi hyvinkin olla että todellisuus tulee olemaan lähempänä vähempää kuin enempää.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail
Lumivuohista

Lumivuohista

Tiedättehän lumivuohet? Ne söpöt eläimet, jotka kiipeilevät sorkillaan ylös alas pystysuoria vuorenseinämiä. Tarkoitan siis näitä kavereita:

(photo credit: It ain’t what you don’t know that gets you into trouble. It’s what you know for sure that just ain’t so. via photopin (license))

Viime päivät olen nimittäin ajatellut paljon lumivuohia. Ja tuntenut suurta sympatiaa. Samastun niihin nimittäin tällä hetkellä hyvin vahvasti.

Tällä hetkellä olen käsikirjoituksen kanssa prosessin kivuliaimmassa vaiheessa. Ensimmäisestä versiosta pitäisi työstää hohdokas toinen versio. Aloittaminen on tuntunut samalta kuin pystysuoran vuorenseinämän tuijottaminen maankamaralta käsin: kuka hullu tuonne muka kiipeää? Ja silti, on kiivettävä, on pakko. Aivan niin kuin kuvittelen lumivuohienkin kokevan, vaikka ulkopuolisen silmin koko touhu näyttää täysin järjettömältä.

Niin, miksi ihmeessä editoimisesta pitää tehdä niin iso numero?

Koska tämä vaihe määrittää, tuleeko tästä kirjasta hyvä, loistava vai keskinkertainen. Haluan, että tästä tulee loistava kirja. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.

Kaikki ensimmäisen version lukeneet ovat olleet vakuuttuneita käsikirjoituksen potentiaalista. Potentiaalin mukana tulee kuitenkin aina pelko: mitä jos sössin tämän? Mitä jos osasin tähän pisteeseen asti, mutten enää tästä eteenpäin? Pelon taustalla polttelee suoranainen velvollisuus tehdä tarinalle ja hahmoille oikeutta. (Hassua kyllä, omasta mielestä mikään tästä ei tunnu lainkaan itsekkäältä, vaikka tietenkin se on. Minähän olen keksinyt kaiken. Ei siitä kukaan muukaan tule ottamaan kunniaa.)

Juon kahvia. (Nykyisin myös teetä, sillä elimistöni on alkanut kieltäytyä niistä kofeiinimääristä, jotka ennen olivat ihan tavallisia.) Kävelen huonetta edestakaisin ja höpöttelen itsekseni. Mystisiä muistilappuja löytyy vähän sieltä sun täältä: siiveniskut ajan määreenä. Pesen hiukset varmuuden vuoksi kolmeen kertaan, kun en  sampoon huuhtouduttua enää muista, pesinkö ne jo kerran vai en.

Ja kaiken tämän teksti menee eteenpäin. Raivostuttavan pienin askelin, mutta kuitenkin. Jokainen nytkähdys ja loksahdus aiheuttaa käsittämättömän suurta riemua.

Voin vain kuvitella, mitä läheiseni tästä tuumivat. Siellä se taas kopsuttaa ylös vuorta. Toivottavasti ei tipu.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail